surskorpa

Eräs perehtynyt kertoi minulle, että Civilization-pelin renessanssin avaava keksintö on nimeltään Invention. Samaan tapaan ?A!al#to-yliopisto (entinen Innovaatioyliopisto) on syntynsä oikeuttaakseen keksinyt Innovaation (engl. Innovation). 

Sain luettavakseni huikeita nelikenttäslideja. Ajattelin ottaa ne mätäkuun uutisena, mutta valitettavasti nuo slidet ovat ja pysyvät vaikka kuinka toista toivoisin. Lainausmerkeissä olevat tekstit ja termit on lainattu näistä slideista, ne eivät siis ole omaa vääntelyäni vaan ihan autenttista... sontaa. A%al?to$-yliopisto, silloinen Innovaatioyliopisto, päästeli ensimmäisiä aivotuhnujaan, joita se nimittää väljällä termillä "tulokset" (huom. toisinaan "tuotokset"): "Tärkeimmät tulokset on muokattu innovatiivisen johtamisen näkökulmasta täytäntöönpanoa helpottavalla jaottelulla 4-kenttätauluiksi". Pierusta voi joskus päätellä mitä otus on syönyt, mutta tästä ei voi päätellä mitään. Voi vain esittää monta kysymystä: mitkä tulokset? mitä on innovatiivinen johtaminen? mikä on täytäntöönpano, mitä pitää panna täytäntöön (yhtä outo sana kuin "käytänne", joka kuulostaa joltain mikä on valmistettu mehukattitonkassa käymisteitse)? miten "4-kenttätaulut" helpottavat tätä täytäntöönpanoa?


"Maailmanluokan haasteet"

Liian tarkkaan lukemalla ei pääse kuitenkaan johdantoa pidemmälle, kannattaa kiinnittää huomiota vain ehdottomasti hämmentävimpiin kohtiin, kuten tähän "IY:n missioon kuuluu maailmanluokan haasteiden ratkaiseminen". MAAILMANLUOKAN HAASTEIDEN RATKAISEMINEN! Syötetäänkö niille kryptoniittia?

Mutta ei se mitään, koska "IY (Innovaatioyliopisto, toim.huom.) on aivotuonnin ja erityisesti aivokierron väline, esim. kv-huiput samanaikaisesti sekä IY:ssa että yrityksissä." - Mitenkäs on aivokiertonne laita tänään, herra Huttunen? - Mikäs tässä, vähän pakki sekasin ja löysällä, mutta kyllä se siitä. Entäs teidän, neiti Neulanen? - Aika huono, on neljättä päivää ummessa.  Öhhöm.

Jotkut pätkät näyttävät suomalaisen työelämän messiaan, Sarasvuon Jarin, innoittamilta. Vai miltä kuulostaa: "avoin, rajaton, luottamusta synnyttävä, hyvin johdettu ja intohimoinen yhteisö, joka kannustaa tulosten tekoon." Rajaton ja luottamusta synnyttävä? "Hyvin johdettu" kielii hyvin niellystä ja hyvin vaikuttavasta managerialistitabletista. Ja mitähän on tämä "tulosten" tekoon "kannustaminen"? Ei, niille ei syötetä kryptoniittia, vaan sitä samaa mitä syö kohta puoli Suomea. Mielialalääkkeitä. Tähän suuntaan viittaa myös mainittu henkilökunnan ja opettajien "sukkulointi", joka saa siunauksensa uudessa yliopistolaissa. Eli työntekijän joustamisesta pakon edessä tehdäänkin kätevästi ihanne. Samaten ilmaista työtä saavat tehdä vielä menneetkin sukupolvet: "Alumnit ovat innostuessaan ratkaiseva johtamisen väline ja merkittävien tulosten teon edellytys." Ihmiset ovat johtamisen ja tuloksen teon välineitä. Eikö tämä jo puhu puolestaan?

"IY kehittää itseään koko ajan globaalina toimijana, jolla on terävää annettavaa strategisten kumppaneidensa kanssa = yliopistojen ”Nokia" sekä tutkimuksessa että opetuksessa." Eikö ketään jo ällötä tämä Nokia-huttu? Nokia on poikkeuksellinen ilmiö, ja sen olemassaolo ei tarkoita sitä, että niitä nokioita poljetaan pystyyn organisaatiouudistusten avulla. Lisäksi, Nokian nousun aika meni jo, ja se oli jo mennyt kun oli vuosi 2007. Milloin "huippuja" on tehty jälkijättöisesti ja raskaan organisaation avulla?

Innovaatioyliopiston toiminta on aika säälittävää. Sen sijaan, että se tekisi ihmisistä "huippuja", se haluaa kääriä valmiiksi hyvät päältä: "Miten houkutella parhaat opettajat ja oppilaat?" Ilmeisesti ongelma on akuutti, koska Aaltopuljussa niitä ei taida olla tarpeeksi ja koulutuksen voimalla parhaita ei tule... Valitettavasti vaan onnesta puhuminen ei tee kenestäkään onnellista, rahasta puhuminen ei tee rikasta eikä innovaatiosta puhuminen vielä käy innovaatiosta.

Managerialistinen yliopisto houkuttelee helmoihinsa parhaita tutkijoita, opettajia ja oppilaita johtajan avulla. Johtaja tiimeineen pitää saada "heti kehiin", sitten hankitaan näkyvyyttä ja sitten parhaat tulee rytinällä. Ihan totta nyt - parhaat akateemiset ihmisetkö juoksevat parhaan näkyvyyden ja valovoimaisimman johtajan perässä? Jos näin on, olen ymmärtänyt pahemman kerran väärin koko akateemisen koulutuksen ytimen. Mutta toisaalta, kyllähän meitä kaikkia houkuttelee "24h service -> IY on leimallisesti verkostojohtamisen edelläkävijä." Näinkö avoimesti joku pulju voi julistaa vetämällä ihmisiltä suoletkin vatsasta? 24 tunnin palveluun pystyy myös mäkkärin drive-in ja kylmä huoltoasema, mutta ehkä tässä nyt haetaan drive-innovaatiota.


Niille, joille tuottavuus ei enää riitä

Kun pannaan pinoon ja poikittain, saadaan "supertuottavuus": "Poikkitieteellisyys -> tehokkaamman kokonaisratkaisun tarjoaminen -> palvelukokonaisuudet eri asiakassegmenteille -> radikaaleja innovaatioita & supertuottavuutta." Tästä tapahtumaketjusta tulee lähinnä päänsärky.

"Kehitetään prosessikonseptit, joissa Public-Private-Partnerhip -toimintaan yhdistetään People&Prosessit sekä Products&Palvelut (PPPPPPP)" PPPPPPP, to p or not to p? Nämä ihmiset siis oikeasti sekoittavat suomea ja englantia saadakseen mahdollisimman paljon P-kirjaimia peräkkäin. Hauskojako ne yrittävät olla?

"Innovaatioyliopistolla on globaali innovaatioagenttiverkosto (mm. alumnit) maailmalla -> agentit haravoivat mahdollisuuksia yliopistolle ja toimivat samalla yliopiston "lähettiläinä”." Innovaatioagenttiverkosto kuulostaa joltain, mitä vain täysiverinen kommunismi voisi keksiä. Näiden viimeaikaisten organisaatiouudistusten, innovaatio innovoituu ja kehitys kehittyy -puuhien perusteella voisikin hyvin kysyä, onko kommmunismi kuollut minnekään? Näyttää siltä, että nykyinen porvarihallituksemme turvautuu ilomielin propagandaan, keskusbyroosta johdettuihin uudistuksiin. Lisäksi ne ajetaan läpi sellaisen byrokraattisen mahdin voimalla, että kukaan pieni ihminen tai edes ihmisjoukko ei voi edes kuvitella vaikuttavansa mihinkään. Ja jälkeenpäin hallinto armeliaasti vastaa, että kyllä teitä on kuultu, muistatteko, siinä ilmoitustilaisuudessa viiden minuutin ajan.


"Kun jatkotoimista päätetään, jatkuu myös työpajan tuotosten hyödyntämisprosessi." Ehdotan jätteenpolttolaitoksen avaamista Kalasataman metroaseman lähelle. Toivottavasti nämä surulliset dokumentit sokeasta innovaatiouskosta katoavat Molokin kitaan.

-- edit -- korjasin hirveen määrän pyotja. anteeksi. luultavasti niitä jäi vielä. -- edit ---

Opin uuden tavan katsoa elokuvia matkalla. Valitaan ensin joku suomeksi dubattu lasten dvd. Asterixit toimivat aika hyvin, koska niissä on selkeä äänimaailma ja Obelix puhuu paljon ruuasta ja roomalaisista. Sitten laitetaan televisio päälle, ja on tosi hienoa jos meneillään on jonkun kanavan teemaviikonloppu, vaikkapa nyt Kevin Costner -leffojen erikoispaketti. Sieltä otetaan vaikka se Tanssii susien kanssa. Pannaan Costner-elokuvasta ääni pois ja katsotaan sen kuvaa, ja annetaan Asterix-dvd:n puhua.

Sitten iso ryhmä intiaaneja ratsastaa kukkulan yli tanssimaan susien kanssa, ja joku toteaa "Mutta minulla on nälkä". Seuraavaksi voisi kokeilla Schindlerin listan ääniraidan vaihtamista, jaksaisi ehkä katsoa sen loppuun.

Älkääkä edes kysykö miksi näin tehtiin.

Sain kommenttia arvosteluun, mutta vastaus siihen paisui niin kovasti, että teen siitä oman entrynsä. Teemu M:n kommentit kokonaisuudessaan täällä.

Teemu M. arvelee kommentissaan, että monet arkimodernistista lyriikkaa karttavat eivät edes osallistu näihin isoihin runokilpailuihin. Kilpailut varmasti vetävät puoleensa kirjoittamisen viikonloppukurssien modernistis-arkikuvallista perusmassaa (anteeksi ennakkoluulo, taas). Monet, kirjoitustyyliin katsomatta, kuitenkin haaveilevat vielä sellaisesta perinteisestä kustantamorunokokoelmasta eivätkä välttämättä halua mennä "vaihtoehtojulkaisuihin" itseisarvoisesti. Ainakin monet "erilaista" (siis erilaista kuin Runot 2009 -antologian) runoutta kirjoittavat tuttavat ovat väittäneet osallistuneensa tuohon kilpailuun. Olisin itsekin voinut osallistua siihen, en näe siihen mitään estettä. Mutta kiinnostava seikka sinänsä, että kilpailuissa ei näy runouskentän moninaisuus. Minun on jotenkin mahdotonta uskoa sitä, eritoten kun kisassa on ollut parikymmentä tuhatta runoa usealta sadalta kirjoittajalta. Ei ole mahdollista, että estetiikka olisi pääpuitteissaan yhdenmukaista.

En tiedä kuinka paljon runoutta kirjoittavan kansan parissa tiedetään Tuli & Savusta ja muista pienlehdistä, Nokturnosta ja poEsiasta/ntamosta. Monet pelkäävät, että ne ovat sisäpiirihommaa, jonne ei saa runojaan jos ei tunne ketään päätoimittajaa tai muuta skeneihmistä. He eivät siis edes yritä, koska hylsy tuntuu aina ikävältä, ikävämmältä kuin hylsy suoraan isolta kustantamolta tai se, ettei saa mitään huomiota jossain valtavassa kilpailussa. En tiedä, kuinka laajalti sitä sensitiivisyyttä kustannuskenttää kohtaan löytyy. Marginaalin ja valtavirran välisiä suhteita voin vain arvailla niin marginaalisella alalla kuin runous, ja ihan varmasti jonkun kirjoituskilpailun satoon tutustuminen antaa siihen paljon näkemystä. (Nämä ovat siis asioita, joita on tullut esille ihmisten kanssa rupatellessa)

Teemu M. esittää että vertailu esim. Nuoren Voiman keväällä ilmestyneeseen runousnumeroon olisi ollut aiheellista. Kirjoitin Runot 2009 -antologiasta muistaakseni jo alkukeväällä ja julkaisin blogissa jälkikäteen sellaisenaan. Nuoren Voiman runousnumero oli silloin vasta tekeillä. Näin jälkikäteen niitä voisi tietysti verrata, mutta niin kauan kuin kaikki kilpailujen voittajien valinnat ja luonnehdinnat niihin saapuneista teksteistä eivät ole julkisia, pelkkiä runoja on hankala vertailla. Lisäksi keskityin arvostelussani paljon enemmän siihen miten runot on toimitettu ja miten kokonaisuus tuodaan lukijan eteen kuin siihen millaisia sen runot olivat. Ainakin antologian toimitustyö vaikutti hyvin paljon lukemiseeni. Vähiten kansallinen linjaus näkyi ihan kärjessä, mutta raati valitsikin voittajat. Kirjassa on julkaistu sitten muidenkin runoja, ja en tiedä kuka on valinnut sen sisällön. Teemu ehdottaa myös vertailua ruotsalaisen runouslehti OEI:n SuOmEI-numeroon vertaamista (ilm. 2006). En ala vertailua tässä yhteydessä tekemään, mutta yhtymäkohtana olisi ainakin tuo taikasana suomalainen. Tietysti ruotsalaisen runouslehden intressit runoutta kohtaan ovat erilaiset kuin suomalaisen kustantamon. Joka tapauksessa SuOmEi-numero on suositeltavaa luettavaa, ja löytyy täältä.

Minua ei siis häirinnyt vain tuo "kokeilevuuden" tai erilaisten estetiikkojen puute vaan myös ideologisen, poliittisen, uskonnollisen tai valtakulttuurin ulkopuolelta tulevien näkökulmien puute (esim. vähemmistökulttuurit). Niitä voi toteuttaa varsin perinteisin poeettisin konstein. Ja niitä on takuulla ollut satojen osallistujien teksteissä. Täten "suomalaisiksi" julistauduttiin joltain eheältä kansalliselta pohjalta, ja teki kirjoittajista samanlaisempia kuin he ovatkaan.

Tämä Teemu M:n pointti on mielestäni varsin keskeinen: "Sanoisin siis, että Runot 2009 kertoo enemmän runojulkaisemisen polarisoitumisesta kuin runouden tilanteesta 2009: omaehtoinen ja kustantajavetoinen runous edustavat aivan erilaisia estetiikkoja ja arvomaailmoja, ja eri tyyppiset kirjoittajat alkavat siilautua luonnollisesti eri suuntiin."

En ole kuitenkaan täysin varma siitä, että kentän polarisoituminen on totaalista. Kustantamojen asettamat esteettiset ohjelmanvedot vaikuttavat siihen, mitä kirjakaupoista kotiin kannetaan, siihen mitä ns. tavalliset ihmiset lukevat, siihen mitä runoutta päivälehdissä arvostellaan. Sellaisen arkisen lukemisen kannalta pidän Gummeruksen linjausta arveluttavana ja jopa tökerönä. Mutta en usko, että antologiaan valittu runous on mitenkään edustava otos kisaan osallistuneiden teksteistä. Tilanne muodostuu pelottavaksi, jos erilaisten estetiikkojen mukaan kirjoittavat ihmiset pudottavat itsensä pois perinteisestä kustannuskulttuurista kokonaan, ja voi olla yksi sellainen asia, joka omalla pienellä häijyllä tavallaan taas kerran nävertää taiteen oikeutusta kulttuurissa, jossa se tälläkin hetkellä pystytään täysin kyseenalaistamaan. Siksi en haluaisi antaa periksi yhtään. Voisi sanoa, että kustantamolla ja taiteilijoilla voi olla kokonaan erilainen käsitys siitä miten ihmisiä tulisi puhutella - kustantamot haluavat arvata miten ihmiset haluaisivat itseään puhuteltavan, ja uskovat siihen että tällainen liehakointi tekisi parempaa myyntiä kuin joku muu lähtökohta. En oikeastaan usko siihenkään.

Teemu M. vertaa internet- ja pienkustantamisen ja perinteisen kustantamisen eroja: "Arvojen ero näkyy selkeiten siinä, miten kaupallisella puolella suositaan kilpailuttamista arvona, jahdataan perinteistä medianäkyvyyttä ja/tai isoa myyntiä (joka johtaa väistämättä tasapäistämiseen, "ymmärrettävyyden" ansaan jne.)". Näin asia selvästi on. Mutta siitä huolimatta luulen, että monet marginaalissa runoilevatkin oikeastaan haluavat muutakin näkyvyyttä kuin mitä heidän puoliskonsa polarisoituvasta kentästä tarjoaa. Ainakin itse huomaan ajattelevani runoutta jonkinlaisena totaliteettina, johon kuuluu hirveän laajasti eri puitteissa kustannettua materiaalia. Siksi minun on tavattoman vaikeaa suvaita tuollaista totaalista haltuunottamista, mitä Gummerus teki. Kilpailutusideologia on vielä seikka erikseen, ja se olisi jo kolmannen entryn aihe.

Sanoisin tätä kaupalliseksi, jopa poliittiseksi haltuunotoksi. Tällaisia antologioita tehdään todella vähän nykyisin. Antologia painottaa olevansa suomalaisen runon nykyisyys ja tulevaisuus, se myy suomalaisen runouden ideaa suomalaiselle yleisölle. Uskoisin, että tällaisella kehystyksellä runous, joka tarjoaa minkäänlaista tarttumapintaa kansalliselle konservativismille, saadaan näyttämään puhtaalta ja valkoiselta. Ehkä tämä on minun vainoharhaisuuttani, mutta useinhan tällaisilla valinnoilla ja kehystyksellä (suomalainen) pyritään ajamaan omaa radikaalia neutraaliutta, sopusointuisuutta ja harmittomuutta. Keskitien ekstremismiä.

Ja vielä Teemu M:lta: "olen miettinyt viime aikoina juuri tuota samaa asiaa, että miten "Suomi on vieläkin yksi – puhdas, valkoihoinen ja agraari maa". Että miten se näkyy runoudessa, varsinkin niissä asemissa, joita runojen puhujat ottavat." Sen jälkeen kun olin lukenut antologian esipuheen, kansallisen aineksen yllättävä kohostuminen sen runoissa tuntui puistattavalta. Suomi ei ole samalla tavalla puhdas, valkoihoinen ja agraari kuin 1930-luvulla tai vielä myöhemmin, mutta jokin tässä kansallisessa puheessa taas korostaa ehyttä Suomea. Esimerkiksi ns. maahanmuuttokriittisyyden kiinnostava pohjaoletus on jokin olemassaoleva suomalainen kulttuuri, jota voi joku "vieras" uhata. Mikä, mitä, millainen se on? Siksi tällainen avoin paluu kansalliseen diskurssiin tuntuu kummalliselta eleeltä.

Sain juuri palautetta siitä, että blogini mainostaa naiskauneutta. Ei mainosta enää, nyt pitäisi olla vain pieniä google-mainoksia. En itse näe edes murto-osaa netin mainoksista, koska ad-block toimii. Mutta aion varmaan silti vaihtaa lähiaikoina saittia. Kunhan sopiva löytyy.

Nyt on Matti "Silvio" Vanhanen tehnyt minusta sukupuolikiintiöiden kannattajan. Missä ovat naiset velikerhojen kokouksista? Jos läsnä olikin joku nainen, mahtoi olla tarjoilija, saunottaja tai... muu palkollinen. En yllättyisi enää mistään. Yhdyn siihen nimettömään, joka kirjoitti jonnekin päin internetiä lukeneensa Susan Ruususen kirjan, ja tajunneensa viimeistään siinä paikassa millainen pääministeri on miehiään. Onneksi Matti on nyt löytänyt sellaisen edustavan naisen, joka ei liikoja laulele, ja jolla on klassinen vaatemaku.

Ja kokoomuksen pojat tarjoilevat pistooliammuntaa kehitysmaakuntien Suomen jätkille, tässä kouluampumisten luvatussa maassa! Iljettävää. Tämä päihittää Iso-Britannian kuittikohun kevyesti, ja siellähän nähtiin jo ministerieroja. Ja mitähän kaikkea emme tiedä emmekä koskaan tule tietämään, hajonneesta viemäristä ei putkahda näkyviin kaikki sonta kerralla.

Sitten tässä vielä moralisoidaan alaluokkaa kateudesta, vihaamisesta ja muusta vastaavasta; muistelen Jyrki Kataisen arvostelleen alaluokan sinänsä oikeutettuja tunteita. Alaluokkaa halveksitaan, koska ne ei äänestä tai sitten ne äänestää Timo Soinia tai, mikä pahempaa, Tony Halmetta, muahhahhahhaaa. Ja yksinkertaisia on helppo moittia kadehtimisesta, koska yksinkertainen ihminen haluaa ajatella hyvää ja tehdä oikein, niinkö? Yksinkertaista on helppo moralisoida sosiaalitoimen apuun turvautumisesta tai huonosta veronmaksukyvystä, koska se ei tee tarpeeksi kovasti duunia (jos tekisi, niin pystyisi samaan kuin sarasvuot ja kokoomuslaiset kansanedustajat). Sitten se tappaa itsensä joko konkreettisesti tai stressaamalla kun tahtoo kovasti olla kunnon ihminen. Ja suuttua se yksinkertainen ei saa, koska se on väärin. Minä olen vihainen. Se on väärin, eikö? Koska fiksuna ihmisenä minun pitäisi tiedostaa, että yläkerran velipojat ovat aina toimineet näin ja tämä kumminkin on ihan pientä. No, mikä on suurta? (Ei, vastaus ei ole "Hitler").

Samaan aikaan puhe moraalista, hyvyydestä, suoraselkäisyydestä, irvokkuudesta, rietastelusta, rappiosta on jo tehty tyhjäksi (kiitos, citylehtisukupolvi). Se valitettava sieppausdraamakin on vain johdonmukainen seuraus velikerhojen politiikasta.

Tässähän tulee ihan ikävä Kekkosen järjestämiä iltamia, niihin sentään otettiin muitakin vieraita kuin liikemiehiä.

Palatakseni sukupuolikiintiöhin - viime aikoina on väitetty tuon tuostakin, että naiset ovat jo tasa-arvoisempi sukupuoli. Ei näytä siltä, ei todellakaan. Siinä vaiheessa kun pulleat matriarkat saunovat ja päättävät maan asioista ilallisilla, tuohon argumenttiin kannattaa palata. Tässä valtiodraamassa naiset ovat saaneet ainoastaan bimbon rooleja: hallintobimbo Suvi Lindén on ainoa, jolla on valta-asema, Johanna Tukiaiselle nauravat oravanpuremat kävytkin ja Susan Ruusunen on kulkenut tässä oman tempoilevan tiensä ja saanut hänkin leimansa. Kultturelleimmat ovat olleet huolissaan kiss-and-tell -kirjallisuuden rantautumisesta Suomeen, toiset taas törkyjournalismin. Ehkä Suomen media on vielä suhteellisen vapaa (toisin kuin erään Silvion kotimaassa), mutta täälläkin isoa osaa mediasta hallitsee pari taloa. Katastrofin ainekset.

Mutta naiset, naiset. Ilkka Kanerva kaatui naiseen, Matti Vanhanen ei. Molemmat naiset on joka tapauksessa leimattu valtakunnanhörhöiksi. Ne ainoat naiset, jotka ovat onnistuneet herranpalleja tutisuttamaan?

[edit: Arvostelu ilmestynyt Teema-lehdessä 1/2009]

Helsinki, Utsjoki, Nuorgam – on opeteltava kaatumaan!

Runot 2009. Gummerus 2009.

Isot kilpailut ovat kirjallisuuspolitiikkaa tässä ja nyt. Runot 2009 -antologia sisältää Gummeruksen, Nuoren Voiman Liiton, Imagen ja Xeroxin järjestemän Suuren Runokilpailun kärkikymmenikön. Antologian tekstit edustavat kustantamon oman mainonnan perusteella suomalaisen runouden nykyhetkeä ja tulevaisuutta.

Runot 2009 sisältää konservatiivista runoutta, ja yksinomaan sitä. En tahdo sanoa, että sen runot olisivat huonoja, omassa lajissaan ne ovat hyviäkin. Linjanvetona Runot 2009 on määrätietoinen.

 Viime vuosina avantgardea on juhlittu, on innostuttu kielirunoudesta, digirunoudesta, kaikenlaisesta kuhinasta ja energisestä kokeilunhalusta. Pelkkä vilkaisu antologiaan paljastaa, että merkkiäkään tästä innosta ei näy. Eikö lähes yhdeksänsadan kilpailuun osallistuneen teksteistä todellakaan löytynyt yhtään  “erilaista” runosarjaa? Varmasti niitä oli, vaan ne eivät sopineet Runot 2009 -antologian linjaan. Sanomalehtiarvosteluissa moititaan nykyrunoutta usein vaikeudesta. Nyt ei tarvitse valittaa, luistin luistaa ja suksi suhkii: Runot 2009 ei ole antanut sivun vertaa myöten “vaikeammalle” runoudelle.


Korkealle nousee huippurunous

Runovuosi 2009 näyttää ihan kivalta. Sympaattiselta jopa, pikkaisen hassuttelevalta, lapsuuttaan muistavalta, naisen ja miehen suhdetta tapailevalta, kotikaupungin tähtitaivaita tiirailevalta. Väliin tuntuu, että kirjoittamiskoulutuksetkin kantavat hedelmää, komposition oppien mukaisesti on pantu sanaa peräkanaa ja vieri viereen.

Antologiat ovat ainakin aiemmin olleet oivia paikkoja vaalia runouden moniäänisyyttä. Nyt sen vaalimisessa on epäonnistuttu. Panee ihan epäilemään, että moniäänisyydet on tarkoituksella vaiennettu. Tähän antaa aihetta Mikko Aarnen esipuhe, joka suoraan sanoo, että jäävuoren huippu on pieni suhteessa vuoreen. Käsillä on nyt se huippu, joka on nostettu pinnalle painamalla jotain muuta pinnan alle.

 Antologian voimakkaimmat runot kertovat persoonallisella kuvakielellä kasvusta aikuiseksi. Tällaista runoa kirjoittavat runokilpailun voittaja Anna Saari ja kakkonen Ritva Tanhuanpää. Kolmanneksi  tuli Panu Routti, jonka “Faabeli” ja “Ilmankielet” edustavat nimenomaan kansallista aiheistoa. Ällistyttäminen kasvukertomuslyriikan saralla on vaikeaa, koska sitä kirjoitetaan paljon. Tanhuanpään “Äiti ja muita katvealueita” kannattaa lukea Runot 2009 -antologiasta, jos naiseksi kasvamisen aihepiiri kiinnostaa. Esimerkiksi hänen vuodenaikojen mukaan nimetyt runonsa ovat hienoja. Niiden keskeinen kuva on soiva korurasia, jonka asema runossa muuttuu vuodenajan mukaan:


Useimmista antologian runoista kuuluvat naapurintyttöjen ja -poikien tavalliset, arkiset äänet. Se on jotenkin rohkaisevaa. Kuka tahansa voi kirjoittaa mukavia runoja ja onnistua (ihan niinkuin Amerikassa). Hulppeimmillaan banaalisuus on tällä tasolla:

Ajattelin tätä ensin näennäisen helppona runona. Jospa kirjoittajan muut työt selvittäisivät näiden säkeiden ärsyttävän joutavuuden? Muut runot ovat pieniä, paikoin osuvia arkihavaintoja, jotka näyttävät kuuluvan samaan löyhään kokonaisuuteen. Ehkä tämä on piilorivo runo – että kaupan sulkemisaikaan hedelmäosastolta löytäisi suloisia persikkapeppuja? Olisiko kieli noin poskessa? Tai sitten on kyse juuri siitä mistä kirjoitetaan. Tuttua puuhaa kaikille: marketin hedelmäosasto ja persikan löytämisen vaikeus kovassa kiireessä. Ehkä tarkoitus oli häiritä lukemista, arkifilosofisena eleenä, tai ehkä tämä oli sittenkin alluusio Juha Seppälän Super Marketiin.


Tältä Suomi nyt saa luvan näyttää

Antologian punainen lanka on suomalaisuus. Kustannustoimituksen linjaus panee runotkin vetämään yhtä köyttä. Esipuheesta strategia selviää: “Suureen runokilpailuun saapui parisenkymmentä tuhatta runoa [...] Jos lukisi ne henkilöautossa Helsingistä Nuorgamiin, matkaa tulisi yhtä runoa kohden hieman yli kymmenen autonmittaa [...] Tämä kilpailu jättää jälkeensä pettyneitä pääkaupunkiseudulta Utsjoelle” kirjoittaa Mikko Aarne, Gummeruksen kotimaisen kirjallisuuden kustannusjohtaja. Nytkö ratsastetaan kansallisella identiteetillä, tehdään yhtä Suomea etelästä pohjoiseen?

Runojen aiheisto ja kuvasto tukevat tätä ajatusta. On suomalaista tuokiokuvaa, kaupungissa ahdistumista, kotimaan paikannimiä ja kansallisia myyttejä: Lallista juoppolalliin (Panu Routti), “harmaus pärskii / Katariinanniemen yli / usva ui Kymijokea” (Liisa Mäkelä), “hän näki karhun / se oli tullut rajan takaa”(nimimerkki Olmi), “Tähdet / hitaat kuin Kemijoki” (Sakari Kursula), “Mihin rakkaani oli mennyt, kultapossukerhoni presidenttini, tuuliajolle jätetty kansakunta” (Miika Peltola).

Kansalliseen projektiin liittynevät runojen helppous ja lähestyttävyyskin – suomalaisuuteen kun kuuluu suora ja vaatimaton puhe, maanläheisyys ja maitotölkin lehmä. Sinänsä kansallisen runouden kokoamisessa ei ole mitään vikaa, mutta Runot 2009 -antologiaan on valikoitu enimmälti neutraalia runoutta, joka ei kerro mitään suomalaisuudesta eikä varsinkaan runoudesta vuonna 2009. Kovasti antologia silti yrittää ottaa runouden ja suomalaisuuden rautakouraansa, kaupallistaa tehokkaasti idean suomalaisesta nykyrunoudesta. Sikäli paljon edellisen Suuren Runokilpailun menestyjiä mainitaan takaliepeessä ja esipuheessa.

Moitittavaa Gummeruksen kansallisessa projektissa on se, että se hylkää suuren osan suomalaista runoa – sadat osallistujat olivat mahdollisuus, eivätkä öljyä lätäkössä tai roskia ja oksennusta ostoskassissa (ks. Aarnen esipuhe). Esipuhe uhkuu ylimielisyyttä latistamalla kilpailussa “hävinneet” tyypeiksi,  joiden kirjoittaminen on tärkeää, jotta voittajat voisivat seisoa heidän olkapäillään. Moitittavinta on se, ettei kilpailukutsussa kehotettu pyrkimään suomalaisuuteen. Se on kuitenkin otettu antologian kehikoksi. Kilpailijoiden olisi ollut hyvä tietää että suomalaisuudella olisi voinut herättää kustannustoimittajien huomion. Ilmeisesti antologian toimitusperiaatteena oli valita suomalaisen jokamieheyden parhaimmisto, vain hiukan kärjistäen sanottuna.

Konservatiivisuus näkyy muutoinkin kuin kokeellisuuden puutteena. Runojen yhteiskunnallisuus on käytännössä olematonta, ainoastaan nimimerkki Olmin runoissa on vähän ruutia, mutta sekin haisee 1980-luvulle. Antologiassa ei näy mitään jälkiä muista kulttuureista, vaikka Suomessa asuu jo paljon kirjoittavia ihmisiä, joiden juuret ovat muualla. Ei ideologisuutta, ei uskonnollisia aiheita edes silmänruuaksi, runoa ei voi yllättää filosofeeraamassa. Yhdessäkään tekstissä ei olla ulkomailla, mitä nyt vähän Jolly Rogeria ja pientä eksotismia vilkutetaan. Satojen osallistujien joukosta on onnistuttu valitsemaan ne, joissa ei ole mitään vinksallaan. Suomi on vieläkin yksi – puhdas, valkoihoinen ja agraari maa, jonka runoudessa “varpusparvi pyrähtää sänkipellolta päin ohikiitävää autoa” (Liisa Mäkelä).


Jäällä rähmällään

Erityisen tarkkaan on luettava Mikko Aarnen matalamielinen esipuhe. Se tekee selväksi pelin hengen. Hän kirjoittaa kisassa hävinneistä, pettyneistä, mikä on erittäin epäkohtelias ele missä tahansa kilpailussa kun voittajat saavat astua parrasvaloihin. Aarne omistaa esipuheensa ”tuntemattomalle runoilijalle” – niin nimimerkki Olmille kuin niille sadoille, joiden runoja ei antologiaan valittu. Hävinneistä, pettyneistä, joiden työ on kuitenkin arvokasta, jotta voittajat saisivat päänsä vedenpinnan ylle.

Aarne käyttää häpeämätöntä retoriikkaa: “Mutta jotta voisi pettyä, täytyy ensin olla unelma [...] ”. Aarne siis veikkaa että kisassa “hävinneet” ovat pettyneitä, ja että heidän unelmansa olisi ollut voittaa ja saada runonsa julki tätä kautta. Mahtoivatkohan voittajat unelmoida tällaisesta tunnustuksesta?

Aarnen esipuheen huipennus kuulostaa perin erikoiselta: “Jos aikoo opetella luistelemaan, on ensin opittava kaatumaan. Se, joka pelkää kaatumista, ei uskalla ottaa potkuakaan vaan on tuomittu hytisemään jään laidalla ja katsomaan, kuinka muut tekevät piruettejaan”. Kenestähän Aarne mahtaa puhua? Esipuhe vaikuttaa keskisormennostolta kaikille mukana olleille.

Vai onkohan Aarne huolissaan kustannuskentän muutoksista? Gummerus taisi tämän antologian myötä sanoa itsensä irti hyvästä osasta runoutta, ja aikoo ilmeisesti jättää sen kannattamattomana pienkustantamoille. Uusi runous nimittäin elää nyt, vuonna 2009, näiden perinteikkäiden talojen ulkopuolella, tuomittuna “jään laidalle”. Luulenpa että siellä jääkentän reunoilla piirrellään ihmeellisiä kuvioita kirkkaalle pinnalle, jota yksikään luistin ei ole viillellyt. Kauniita kuvioita. Siellä talven valo kimaltaa niillekin ramparaukoille, jotka eivät ole luistimia jalkaansa saaneet tai uskaltaneet.

Kaniiniveijari - kanikansan ovela Odysseys, myyttinen Prometheus ja taitava trickster - El-ahrairah vetoaa Huomisen maan kuninkaaseen saadakseen kansalleen, kaneille, hajuaistin:

Neliapinan kautta löysin tällaisen haukkuelman, jossa iso paha susi saa pikku Punahilkan kiinni useasta käännösvirheestä ja pauhaa niin, että täällä kotikatsomossa ihan tutistaan (ja myös turskahdettiin nauruun, koska iso paha susi tappeli tosi lujaa ja komeesti). Kyse on siis tuoreesta Thomas Mann -käännöksestä, jonka kustansi Sanasato. Kysynpä ohimennen, että mukiloisiko Hesari jonkun ison kustantamon käännöksen yhtä kirjavaksi. Kai tällaiset tapaukset usein hienotunteisesti vaietaan, vaikka Mann-käännöstä tuskin oikein voi vaietakaan. Pertti Lassila nyt ainakin antoi isän kädestä, kuten niinä paljon muisteltuina kritiikin kulta-aikoina oli tapana. Olenko nyt tyytyväinen, kun peräänkuulutin hymistelemätöntä kritiikkiä?

En ole tyytyväinen, koska en ihan hahmota, mitä syytä Lassilalla on sivaltaa kääntäjäparkaa ei vain raipalla vaan peräti yhdeksänhäntäisellä kissalla. Jos aivopieruja pääsee kansiin ja luettavaksi asti, on kyllä syytä muuallakin kuin vain ihmisessä, joka niitä ilmoille päästi. Vesa Heikkinen kommentoikin blogissaan, että ilmeisesti kritiikki on laji, jossa saadaan parjata ihmisiä henkilökohtaisesti. Politiikassakin ollaan lepsumpia. Ja lisäksi, olen lukenut useilta kustantamoilta ihan sanomattoman paskoja käännöksiä esimerkiksi englannista. Hiukkasen epäreilua panna yhtä ihmistä kärsimään siitä, että kustantamot lepsuilevat laadun kanssa, siis muutkin kuin Sanasato.

Mutta tästä tulee oikeastaan mieleen ihan toinen asia. Mann-käännöksiä, vaikka vähemmän tunnetuistakin teoksista, pidetään niin tärkeinä, että kriitikko voi suorittaa tällaisen harvinaisen täysteilauksen. Tuhonappia painetaan yleensä vain kun tosi on kyseessä. Mann-käännös on niin tärkeä, että arvostelemassa on Pertti Lassila, pitkän linjan kriitikko ja tutkija.

Näin salakavalasti käy ilmi, että runous ei ole kovin tärkeää: eiväthän nämä lassilat ja muut merkkimiehet arvostele sitä. Ollenkaan. Siis suomalaisen kirjallisuuden kannalta tärkeimpiä ovat 1900-luvun johtavien nobel-kirjailijoiden vähäisemmät teokset? Ja muut klassikkokäännökset, nehän saavat paljon näkyvyyttä Hesarissakin. Kun suomalaista nykykirjallisuutta ei mikään Baudelairen Charles tule kirjoittamaan, vaikka kuinka näyttäviä artikkeleja väännettäsiin kulttuurisivujen täydeltä.

Ja Hesarin keskustelupalstalta nousee vielä lisää. Siellä muistutetaan siitä, mitä kaunokirjallisuuden kääntäjät työstään saavat. Ja heti perään ollaan muistuttamassa siitä, miten valtavan taitava ihminen kääntäjän pitää olla - renessanssinero, joka on keskittynyt yhteen kielialueeseen tai jopa yhteen kirjailijaan. Nuorempia sukupolvia moralisoidaan jo siitä, että käännösten laatu varmasti huononee, koska polvi iskästä pahenee. Voi elämä, oisko teidän ukkojen ja akkojen aika ymmärtää jotain... Miksi vanhemmilla sukupolvilla on ollut varaa ns. idealismiin ja meillä nuoremmilla ei ole?

Olen aina halunnut olla “pelätty kriitikko”. Se on aikuisiän toiveammattini. Noin kymmenvuotiaana halusin olla pelätty ratsastuksenopettaja, mutta siitä ei koskaan tullut mitään. Kun otetaan hevoset pois, pelätty kriitikko tekee suunnilleen samaa kuin pelätty ratsastuksenopettaja: kipakat tädit kiiltävissä saappaissa saavat pikkutytöt itkemään ja oreihin rotia. Mutta pelätty kriitikko panee paremmaksi, se saa miehenkin kyyneliin.

Miksi edes yrittää olla korrekti, kiva ja ymmärtäväinen, jos kriitikkoa kuitenkin vihataan? Sanonpa tässä nyt lämmitelläkseni, että olisi ollut parempi jos Hal Sirowitzin tekstit olisivat pysyneet hänen perhe- ja terapeuttipiireissään ja että se ukko, joka keksi Henry Chinaskin, oli niin turha jäpättäjä, ettei sen nimikään tule mieleen.[1] Opettelen pitämään keskisormen pystyssä kaiken aikaa.

Pelätyksi kriitikoksi ei kuitenkaan niin vain aleta. Sellaiseksi tullaan. Moni ns. vihainen nuori mies (ei ne vihaa oo nähneetkään, kunhan vain mullikoivat) on epäonnistunut. Vai onko joku muka onnistunut?

Pelätyllä kriitikolla täytyy olla jäänkirkas ja peilinselvä esteettinen näkemys. Mieluiten sellainen, joka näkee suuren osan nykykirjallisuudesta sotkuna kirkkaalla pinnalla. Kaikki nykyhomma ei kuitenkaan voi olla huonoa, koska silloin pelätty on vain yksinkertaisesti kylähullu. Ei, täytyy olla suosikkeja.

Suosikit saavat kiittäviä arvioita. Pelätty kriitikko käyttää asettaan siluettienleikkelyyn, kuten Zorro, eikä tule ruumiita. Mutta ne ruumiit. Kun pitää olla inhokkeja. Eiköhän tästäkin maasta löytyisi monta kriitikkoa, joita risoo yli kaiken joku runouden osa-alue? Murrerunoudelle löytyy varmasti oma vihaajansa, samoin rappioromantiikalle (miltei jo ilmoittauduin haukkumaan jokaisen pikku-Bukowskin). Vaikealle nyrkkipajarunoudelle on jo vihaajansa suurten lehtien palveluksessa, joten sitä älkää enää yrittäkö, mutta kävisikö tyttörunous? Varmasti on loputtomia ivan resursseja, jotka pitäisi suunnata oikein. Jos ei koskaan vihaa sydämestään, voiko rakastaakaan sydämestään?

Entä jos kritiikki onkin menossa alamäkeä siksi, että pelättyjä paskanokkia ei enää ole? Ei minkään sanomalehden lukijoita kiinnosta hymistelevä asiantuntijakuoro. Nyt hartiapankilla hommiin ja parjaamaan, koko kriittinen massa. Niin jo alkaa lukijoita löytyä. Muistelkaapa, miten isät silloin ennen 1990-luvulla alkanutta lepsuilua löivät ja satikutittivat.

Tietysti on toinenkin vaihtoehto: rakastetaan toisella tavalla ja näytetään se kaikille. Kursailematta. Rakastetaan omaakin ääntä. Rakastetaan niin paljon, että uskalletaan antaa sille siivet, jotta se hetken leimahtaisi huomiotalouden kankaalla ja polttaisi siihen reiän.

[1] Sirowitz is the best-selling translated poet in Norway (Wikipedia, 9.6.2009). Nauratti.

Koska keskustelu sentään on keskustelemisen itseisarvo (kuten kokeellisuus kokeellisuuden, konventionaalisuus konventionaalisuuden, jänis jäniksen ja kriittisyys kriittisyyden), sitä on vielä lisää Tuli & Savun blogissa.

Viime kädessä jokaisen kritiikin pitäisi olla koe. Kritiikki on monimutkainen ymmärtämisen ja ymmärrettäväksi tekemisen, popularisoinnin laji. Kritiikki on välittäjäainetta. Sillä pitää olla herkkyyttä taideteokseen ja taidekeskusteluun. Sen on turha alkaa irrotella hampaita suustaan omin käsin.

Olen seurannut Tuli & Savu -lehden alkanutta kritiikkivuotta kiinnostuneena. Eilen luin uusinta KirjaSin-nnumeroa (1/2009). Siinä Aleksis Salusjärvi kirjoittaa kokeellisesta kritiikistä seikkoja, jotka askarruttivat minuakin kun luin lehden kritiikkinumeroa (4/2008). Minunkin kokeellisen arvosteluni Juha Siron Satakielestä! piti ilmestyä siinä, mutta koska sairastuin enkä saanut juttua ajoissa kuntoon, se on nyt sitten uusimmassa numerossa. Joka tapauksessa ajatuksia on tähän kertynyt jo valtavasti.

Eritoten kiinnittäisin huomiota Salusjärven mainitsemaan “empatiakirjoittamiseen” (loistosana!). tai tietynlaiseen myötäsukaisuuteen. Tämä ei tietenkään ole vain kokeellisen kritiikin piirre, vaan aika tyypillistä suomalaisessa kirjoittelussa. Jotenkin koko homma on ymmärretty niin, että ollaan helkutin kilttejä tai sitten puhutaankin jo “teilauksesta”. Kokeellisessa kritiikissä empatiseeraus ilmeni lähinnä siinä, että kirjoittajat tekivät kohdeteoksen tyylistä runollista tekstiä ja essehtivät perään.

Minun kohdalleni sattui teos, josta en oikeastaan pitänyt. Tai valikoin sen kyllä ihan itse, listalta sokkona. On vaikeaa kirjoittaa teoksesta, joka ei varsinaisesti ole surkea, mutta josta ei voi sanoa pitävänsä. Tavallisessa kritiikissä ongelma ei ole kovin paha, voi vaan tekaista lattean tekstin, jossa esitellään kirja, kontekstualisoidaan se, esitetään jokin lainaus ja lopulta irrotetaan joku kriittinen lause. Ratkaisu ottaa luonnolle, ainakin minun luonnolleni, mutta on hyvä keino välttää epämukavat sanomiset. Mutta kokeellinen kritiikki teoksesta, josta et innostu yhtään... Se ei ollut helppoa ja minua vähän hävetti avata lehti ja katsoa mitä olin tehnyt. Ei se ollut niin kamala kuin muistin – se tavallinen huojennuksen tunne, kun näkee tekstinsä painettuna.

 

Lupa olla toista mieltä

Kokeellisuus tuntui Kritiikki-numerossa olevan pitkälti samaa kuin intoutuneisuus. Miksi, ja minkä takia kokeellisuus pukeutui välittömästi iloluontoiseen kaapuun? Kun kokeellisuus kritiikissä ja runoudessa ymmärretään samalla tavalla, syntyy samantapaista jälkeä. Kokeellisuus ymmärretään helposti kepeännäköiseksi työstämiseksi, ja tietysti se sujuu sutjakammin, kun kriitikko on oikeasti innostunut. Siksi kokeelliseen kritiikkiin ei helposti sisälly arvottamista, kielteisyydestä puhumattakaan. Siksi minäkin pinnistelin pitääkseni Siron Satakielestä. En kuitenkaan oikein onnistunut.

Myös jotkut kriitikoiden pohdinnat kritiikin olemuksesta olivat positiivisen sävyn suosimisen kannalla (numerossa 4/2008). Kun ei haluta loukata ketään. Mutta minusta tällainen ajattelutapa on ensinnäkin turhan yksilöpainotteinen ja toiseksi selkärangaton. On turha julkaista yhtään mitään tekstejä, jos julkisessa keskustelussa on kyse lähinnä siitä että yritetään olla samaa mieltä tai vähintäänkin vaieta erimielisyyksistä, etteivät eri mieltä olevat ihmiset suutu.

En puolustele tässä teilaamista tai haukkumista siksi että se on kivaa, että siitä seuraa mehukasta vääntöä. Kritiikissä on kyse julkisesta sanasta ja vastuusta. Taiteessakaan ei kai ole kyse siitä, että kaikilla on kivaa ja että kaikki saavat puuhata omaa juttua? Tällaisella ajattelutavalla on sitten enää turha elätellä mitään näkemyksiä mistään. On hankalaa olla ylipäänsä olemassa jos ei koskaan aio olla tiellä.

Kritiikin jakamaton oikeus ja velvollisuus on pyrkiä puhumaan tärkeistä asioista ja puhua myös asioista, jotka ovat sille vaikeita tai sietämättömiä. Taipumus vaieta hankalista jutuista on kuitenkin hirveän tyypillistä koko suomalaiselle keskustelumaisemalle, joten en ihmettele että tämä pätee kritiikkiinkin.

 

Kritiikin tehtävistä

Kritiikin ensimmäinen tehtävä lienee tuoda lukijoiden tietoon tuoreehkoja teoksia, esitellä ne ja viime kädessä arvioida kannattaako jostain taiteenlajista kiinnostuneen haaskata mitään ko. teokseen. Tämä tehtävä kuuluu kritiikille tietysti hyvin päivänkohtaisessa mielessä ja on ns. päivälehtikritiikin olemassaolon oikeutus. Tosin lehdissä kritiikin asemaa nakertavat haastattelut ja muunlaiset henkilökuvat kirjailijoista. En kuitenkaan näe mahdottomana jotain populaaria esseemuotoa, joka säilyttäisi kritiikin tehtävää ja ennen kaikkea kritiikin selkärankaa. Päivälehtikritiikki ei ole “vain” päivälehtikritiikkiä, ja jos sen puitteet tuhotaan sanomalehtipuolella, niin johan pitäisi toimia! Esimerkiksi suuttua, kirjoittaa seiniin, rohkaistua, ei antaa niiden syödä palstamillejä, kirjoittaa vessapaperille, huutaa.

Toinen tehtävä on taiteenalan kentän pohdinta ja keskusteluun osallistuminen ja sen synnyttäminen. Esimerkiksi Kiiltomato.net kehottaa jättämään tällaisen maalailun pois – kriitikon ohjeissa kehotetaan yksisilmäisesti keskittymään ko. teokseen ja säästämään muu keskustelu... keskustelupalstalle, jota ei ole enää olemassakaan. Mikäli kritiikin yleisempi tehtävä sivuutetaan, kritiikistä todella tulee markkinointiportaan juoksupoika, joka keskittyy tietyn tuotteen brändäilyyn. Tähän kun yhdistetään hymistely, niin selkääntaputtelijoiden kritiikki alkaa muistuttaa konseptiltaan internetin suosittelupalveluita, joissa levitetään kivoja juttuja eteenpäin (pannaan hyvä kiertämään, eller hur). Taiteessa ei lopultakaan ole kysymys siitä. Vai voitteko väittää että on?

Tekijä on kuulemma kuollut, mutta olen omasta puolestani täysin valmis pyörtämään nämä puheet kun google tulee ja syö ihmiset. Ei ole ketään, joka lukisi kritiikit tarkemmin eikä ole ketään, joka ottaisi niistä niin paljon itseensä. Joskus kritiikin ajatellaan jopa opettavan tekijää. Ilmeisesti tätä ajatusta vasten Salusjärven sivaltama Maili Östin miete oli heijastettu: kriitikko ei opeta runoilijaa vaan toisin päin. Minkälaista luovuutta minun tekstini saa aikaan toisessa ihmisessä on varmasti kysymys, joka on tärkeä. En osaa itse täysin eläytyä tähän asemaan – tuntuu myös että tekijä voi myös kohdata jotain itselleen täysin vierasta, jotain mitä hän pitää rumana ja vääränä. Silti väitän, että tällaisellakin löydöksellä on arvonsa. Tosin se ei yhtene kritiikin arvon kanssa.

Tekijän aspekti liittyy elävään taidekeskusteluun. Kritiikki voi antaa tekijälle kouriintuntuvan mahdollisuuden osallistua keskusteluun. Kritiikki, jossa sanotaan että “tän kaverin runot on tosi kivoja ja kirjakin on nätti paitsi että mä en tykänny siitä että siinä oli semmonen runo sivulla kuustoista” ei varmaan aktivoi tekijääkään millään tavalla. Tekijöitäkin turhauttavat kritiikit, joissa sanotaan “ihan kiva”. Harkitut moitteet ja keskustelunavaukset sen sijaan kertovat, että homma otetaan tosissaan. Tosissaanottamisessa ei ole lähtökohtaisesti mitään vikaa, vaikka meille nykyisin päinvastaista väitetäänkin.

Jos ajatellaan kritiikin tehtävinä yleisön palvelemista ja taidekeskustelun generoimista, niin voidaan kysyä täyttivätkö T&S:n kokeelliset kritiikit näitä tehtäviä? Se osuu lähinnä kohtaan kolme, joka voisi olla kritiikin lajin kehittäminen itsessään. Tämän toteaminen on tavallaan itsestään selvää mutta samalla kyse on kritiikin genressä hyvin epätyypillisestä lähestymistavasta, joka tietyllä tavalla edellyttää kritiikin ajattelemista itsenäisempänä tekstinä kuin sitä on ajateltu, eräänlaisenä esseekirjallisuutena.

Lukijaan, tekijään ja ennen kaikkea kriitikkoon keskittyvät huomiot onnistuvat kuitenkin jättämään taustalle sen, mikä on oleellista. Se, mitä Salusjärvi nimittää “kulttuuriksi”, yhdistää näitä kaikkia positioita. Ja se on alue, jossa kritiikki viime kädessä toimii. Kritiikki on sellaisessa asemassa, että se ei voi kokeilevuudessaankaan jättäytyä makustelemaan, vaan sen täytyy kyetä havaitsemaan ja artikuloimaan. Kritiikki on aktiivista. Muuten kysymys on jo toisista kirjallisuudesta kirjoittamisen lajeista.

 

Kokeillaan mutta miten

Jos kritiikki nyt sitten muuttuukin tuotteen välittömästä arvostelemisesta esseeksi tai jopa runoksi, jossa kritiikko näkyy aiempaa selvemmin, pystyykö se edelleen täyttämään kaksi tehtäväänsä? Arvosteltavaan teokseen pohjaava kaunokirjallinen ote voi oikeastaan vaikuttaa lukijaan vasta sen jälkeen kun hän on lukenut ko. kritiikissä arvioidun teoksen. Salusjärvi huomaa vastineessaan juuri tämän ongelman. Tälle ei auta tuhahtaa ja sanoa, että tässä nyt vähän tämmöstä kokeiltiin, vaan tämä seikka on oleellinen. Kritiikki on olemassa yleisöä varten. Jos se lakkaa olemasta yleisöä varten, on paras luoda syntyneelle genrelle joku toinen nimi tai pitää sitä kritiikin sivutapauksena, joka ei välttämättä ole kovin onnistunut muutoin kuin hyvin pienten piirien kannalta. Koska kivaa oli, tulipahan tehtyä.

Salusjärvi huomasi, että T&S:n kritiikkikokeilut olivat kokeellisia erityisesti formaalilla tasolla. Eli kielellä leikiteltiin ja sitä sovitettiin kritiikkitekstiin. Kritiikin konventioita ei taas juurikaan rikottu. Tekstin lopusta selvisi kirjoittajan arvio silloin kun arvio oli mukana. Tekstit siis epäonnistuivat suhteessa yleisöön ja suhteessa keskusteluun runoudesta. Sen sijaan ne synnyttivät kritiikin lajin sisäistä keskustelua, onhan siitä todisteena jo Salusjärven teksti, tämä tässä ja jo aiemmin käyty keskustelu T&S:n blogissa.

Kritiikkinumeron lapsosista suloisin on kuitenkin tämä Johannes Knektmanin katsaus.

Kokeilu – essee – amatilaisuus

Tähänastiset kokeellisen kritiikin versiot ovat lähinnä esseitä teoksista, joista jo pidetään. Pitämisen sävyjä vain muunnellaan ja hyödynnetään teoksia lähtöteksteinä oman luovuuden ilmaisemiseen. On sanomattakin selvää, että hymistely tai intoutumisen ilmaiseminen ei ole kovin palkitseva strategia kovin kauaa. Eikä se ole myöskään rehellistä. Jos kaikki ovat kiinnostuneita vain siitä, mistä haluavatkin olla kiinnostuneita, säilyy keskustelu kaikesta hegemonisena. Viime kädessä kyse on siitä, että kirjoittavat ihmiset haluavat olla kiinnostuneita vain teoksista, joista on hyötyä oman kirjoittamisen kannalta, ja kritiikistä tulee kriitikon omaehtoisen lukemisen välitilinpäätös. Mikäs siinä, jos kritiikki ei ole sitä ensiarvoisesti.

Tuntuu, että kaikki haluavat nykyisin julistaa olevansa marginaalissa ja käyttäytyvät sen mukaisesti. Unohdetaanpa se marginaali välillä. Kritiikki on oikeasti olennaista, ja siitä on syytä pitää kiinni. Myös kokeilevuus on tärkeä asia, ja hyvä reaktio siihen, että kritiikki on vähällä kadottaa olennaisuutensa juuri tuohon Salusjärven kuvaamaan kainosteluun.

Valitettavasti Tuli & Savun tekijät eivät antautuneet erityisesti keskustelemaan Salusjärven kanssa. Ainakaan vielä. Lehdessä on Virpi Alasen lyhyt vastine, joka on kuitenkin välttelevä. Lähinnä Alanen vetoaa kriitikoiden professionaalisuuteen ja siihen, että sai itse paljon kokeellisesta kirjoittamisesta.

Erityisesti korvaani särähtää puhuminen professionaaleista kriitikoista. Aiemmin ammattimaisuudella pätemistä on harrastanut Kiiltomato.net, joka jo kuolleella keskustelufoorumillaan puolusti näkyvästi “ammattilaiskriitikoitaan”.

En tiedä miksi tätä ammattimaisuutta halutaan korostaa maassa, jossa kriitikko ei voi olla kenenkään ammatti minkään perinteisen työn ehdoilla. Alanen puhuu myös kriitikoiden palkkioista. Samojen palkkioiden puitteissa voidaan harrastaa monenlaista huolimattomuutta. Se, että joutuu tekemään työn nopeasti, ei automaattisesti ole sama asia kuin työn tekeminen huonosti tai aina samalla tavalla. Minustakaan ei ole hyvä se, että kriitikko ei pysty keskittymään kunnolla siihen mitä tekee, koska palkkiot ovat niin surkeita. Siksi kriitikot nimenomaan ovat harvoin ammattilaisia. On täysin selvää, että ammattilaisia kaikki kritiikkiä kirjoittavat eivät voi olla, mutta olen kantanut huolta siitä, että ammattikriitikkouden pitäisi ainakin periaatteessa olla mahdollista.

Ammattilaisuudesta – osaamisen tasona? kiltalaisuutena? – puhuminen vaikuttaa suorastaan erikoiselta kontekstissa, jossa pyritään luomaan muhevaa maata kokeilevuudelle kukoistaa. Kritiikin leipätyöläinen tekee kuitenkin väistämättä suurimman osan teksteistä rutiinilla ja nopeaan tahtiin, eivätkä useimmat kirjat sen enempää tarvitsekaan. Ehkä meistä pakertajista voisi puhua jollain muilla sanoilla, esimerkiksi vanha kunnon amatööri on oikein hyvä sana, siinä on sopivasti rakkauttakin. Myös amatilainen kuulostaa soveltuvalta sanalta.

Joka tapauksessa T&S:n kritiikkivuodesta taitaa tulla satoisa.

 

Luulen, että kirsikkapuita on istutettu talomme pohjoisseinämälle kahdesta syystä. Ensinnäkin, jotta paremmin ymmärtäisimme japanilaista kirjallisuutta. Toiseksi, jotta ajattelisimme keveyttä, tyttöyttä, kevättä, sadetta, jotta tajuaisimme pehmeästä kukasta hedelmän ja kovan kiven.

Tämä on tarkoitettu päiväkirjamerkinnäksi. Ja kesän nimiölehdeksi.

Faust II, suom. Otto Manninen. Viides näytös, näyttämöohjeet.

Koiranmutkissa perusteellisemmin Smedsin Tuntemattoman epäonnistumisesta ja siitä, missä Volanen on oikeassa. Pitäkää pössykät tanassa.

- - jälkiosa tähän merkintään - -



Pulska ja onnellinen suomalainen keskiluokka
 
Risto Volanen puhuu Kristian Smedsin näytelmästä poliittisena. Smeds näyttäytyy Volasen puheissa suorastaan agitaattorina, joka yllyttää ihmisiä nousemaan vallanpitäjiä vastaan. Samalla Volanen itse onnistuu häivyttämään kannanottonsa poliittisuutta. Kuin Matti Vanhasen linjoja mukaillen Volanen mainitsee K-rappu -ohjelmassa tyytyväisen suomalaisen työtätekevän enemmistön ja puhuu demokraattisesti valituista johtajista, joita ei sovi mennä ampumaan näytelmässä. [1] Vihaa hän pitää tendenssinä - sana on tuttu jo 1800-luvun taidekeskustelussa, jolloin Minna Canthin näytelmien “tendenssimäisyydestä” puhuttiin – sekä ylistävään että moittivaan sävyyn. Tältä kannalta katsottuna Smedsin näyttämösovitus jatkaa suomalaisen teatterin suurta traditiota, jossa homsantuut haluavat ampua "teidän lakinne ja oikeutenne".

K-rappu -ohjelmassa Volanen esittää itsensä keskiluokan puolestapuhujana, joka karsastaa ideologisuutta, agitointia, luokkatietoisuutta ja ennen kaikkea yhteiskunnallisia aggressioita. En tiedä mihin tämä väite luokkatietoisuudesta Smedsin näytelmän kohdalla pohjaa, mutta ainakin Väinö Linna tunnetaan luokkatietoisena kirjailijana. On vain hyvä, jos Smeds on todella onnistunut viemään Linnan luokkatietoisuutta nykypäivään. Mikäli Smedsin esitys tarvitsee nähdä poliittisena, en pitäisi sitä mitenkään korostuneen poliittisena, saati sitten agitoivana. Poliitikkojen kuvien esiintyminenkö näytelmän lopussa tekee siitä poliittisen?

Oikeastaan hämmentävintä on se, että tämä valtaeliitti ei ole vaivautunut keskustelemaan siitä ainoasta kysymyksestä, joka todella tekisi Tuntemattomasta poliittisesti vaikuttavan. MIKSI symbolinen ampuminen kohdistuu heihin? Ei, vaan herrat esiintyvät taiteen siviiliuhreina – heitä viattomia ammutaan! Tietysti on hyvä, että valtaeliitti keskustelee taiteesta edes jollain tasolla ja pitää sitä merkittävänä.

Smedsin teos ei ole mikään erityisen luokkatietoinen - sanon sen katsomiskokemukseni perusteella - mutta Volasen tulkinta siitä on. Luokkatietoisuus on nyt nimenomaan tulkitsijalla itsellään. Siihen viittaa myös keskiluokan paisuttaminen sitä puolustamalla ja sen verhoaminen positiivisiin mielikuviin: se on luokkien ulkopuolinen luokka, iso, tyytyväinen ja onnellinen. En tiedä missä vaiheessa pyydän anteeksi omaa ilkeyttäni - jälleen - mutta tässä nousevat väkisinkin mieleen Jyrki Kataisen puheet kateellisista. Nämä sanavalinnat ovat valtaeliitin keinoja liittää iljettäviä sanoja, kuten viha ja kateus, ihmisiin, jotka ovat heitä alempana. Sellaisista tunteista tulee kokea häpeää ja pitää ne sisällään. Vastuu status quosta on jokaisen, ja jokainen hillitköön itsensä.


Kenen pesää siivotaan?

Taistolaiskysymys näemmä kummittelee tämänkin debatin takana. Volanen ilmaisee huolensa teatterin joutumisesta vasemmistoradikaalien käsiin, ja taas piikitellään taistolaisuudella ja stalinismilla ihmisiä, joilla ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Tämä taistolaisvainon kohdistuminen nuorempiin sukupolviin alkaa olla jo naurettavaa, ihan täyttä koulukiusaamista. Jos siihen on aihetta, olisi syytä nostaa kissa pöytään eikä vain puhua kissasta.

Smeds on minua kahdeksan vuotta vanhempi. Hänellä ei siis voi olla oikeastaan minua enempää kosketusta 1970-luvun taistolaisliikehdintään. Stalin kuoli 1953. Toistan ehkä itseäni, mutta yhtä hyvin voitaisiin puhua vielä kulttuurimme koskenniemeläisistä voimista, vaikka Veikko Antero laskettiinkin maan poveen vajaa kymmenen vuotta Stalinin jälkeen.

Vastauksessaan Volaselle Smeds puhuu samasta asiasta: "Jos Teillä Vanhat Herrat ja Vanhat Tädit (puolueesta riippumatta) on keskenään selvittämättömiä [...] skismoja 70-luvulta niin olkaa vanhempina kansalaisina sen verran viisaita, ettette sotke meitä nuorempia omiin sotkuihinne." (HS 19.12.2007) On todellakin järjetöntä vihjailla stalinismista ihmisille, jotka ovat jo toista sukupolvea ja joiden pitäisi saada rakentaa oma sanasto omille ismeilleen (tai toisten ismeillehän ne rakennetaan). Joidenkin reippaiden yleläisten pitäisi viedä porukka studioon keskustelemaan taistolaiskysymyksestä. Ei mitään taistolaisuuden nostalgiavihaajia tai -muistelijoita, vaan nuoria ihmisiä, jotka eivät tiedä miksi ja millä tavalla asian pitäisi heitä liikuttaa.


Mikä kulttuurieliitti?

Samalla Volanen puhuu kulttuurieliitistä. Siihen liittyy selvä kysymys vallasta ja kansansivistystehtävästä. Täytyy myöntää, että ns. kansa tekee paljon asioita, joita minä en ymmärrä - miksi emme puhuisi Big Brother -eliitistä? Niillähän on ihan omat biletyskehänsä ja ne saa rahaa ja ne on lehdissä! On selvää, että minä olen sen piirin ulkopuolella, mutta kulttuuri sen ympärillä on vahva. Kulttuurissa on muutenkin tapahtunut paljon eriytymistä, esim. alakulttuurien myötä.

Kulttuurielitismillä piikittely tuntuu sekin kertovan enemmän sanan käyttäjästä kuin kenestäkään muusta. Jos jotain kulttuurieliittiä on ollutkin, se on vallinnut ennen kulttuurin fragmentoitumista ja ns. korkeakulttuurin arvostuksen rapautumista. Nykyisin meillä on ihmisiä, jotka ylläpitävät vanhoja instituutioita (teatteri, ooppera) mutta joilla tuskin on mainittavaa valtaa niiden ulkopuolella. Samaten on tällaisia maistereita, jotka saattavat tietää kaikenlaista mutta jotka istuvat minimiäitiysrahalla päivittämässä blogiaan. Mitä on sellainen eliitti, jolla ei ole yhteiskunnallista valtaa?

Kulttuurieliitin alleviivaaminen on populismia, jolla nykyinen valtaeliitti näemmä pönkittää häpeämättömästi omaa asemaansa lähellä suurta suomalaista kansaa, johon "kulttuurieliitti" ei siis kuulu. Samalla käsitettä voi käyttää skandaalin leipomiseen. Ikäänkuin tämä olisi jotain Jumalan teatteria. Mutta ehkä Tuntemattoman vaarallisuus on selvempää, koska näytelmä on helposti lähestyttävä sen kulttuurisen tiedon pohjalta, jota aika tavallisella suomalaisella on. Siksikö sen viha on pelottavaa?



Yhteiskunnallisesta vihasta ja ideologisuudesta

Volanen taitaa perimmiltään ihmetellä vallanpitäjien symbolisen ampumisen syitä. Valtaeliitin virallisen julistuksen mukaan kaikki on hyvin. Minulla on ollut jo pidemmän aikaa sellainen tunne, että en edes asu samassa maassa valtaeliitin kanssa. Siitä tulee vihaiseksi. Siinä maailmassa, jonka minä näen, vain harvat pärjäävät. Lopulta tulee olemaan montakin sellaista, joilla ei ole edes halua pärjätä. En minäkään halua suostua niihin ehtoihin, joilla menestystä (=taloudellinen menestys) täällä tehdään.

Nämä ideologisuudesta vapaat tahot ovat kyllä ihmeen ideologisia - ja luokkatietoisia. Kun Matti Vanhanen ylistää Nurmijärvi-idylliään kääntää hän samalla anuksensa tähän suuntaan: minulla ja minun lapsillani ei tule koskaan olemaan halua tai varaa muuttaa maalle omakotitaloon. Vaikka se olisikin paras paikka kasvaa, sanoo pääministeri. Olen siis yhteiskunnallisesti sekä kyvytön että haluton kasvattamaan lapseni hyvin ja oikein turvallisessa ympäristössä. Kyvytön ja haluton alaluokka jääköön kaupunkeihin.

Ideologisuuden pelkäämisestä tulee ideologista. Tämä johtaa myös tulkintaan siitä, että Smedsin Tuntematon olisi jotenkin ideologinen. Minulle ainakin jää epäselväksi missä mielessä näytelmä on ideologinen. Tämän onnellisen keskiluokan ylistys ja vetoaminen inhimillisyyteen sen nimissä ei ole minusta mitään muuta kuin vaatimus taiteen propagandistisen roolin asettamisesta sen muiden tehtävien edelle.

Valtaeliitti kyllä tietää ikävätkin asiat. Jos ei muuten niin numeroina. He tuntevat nuorten varhaiseläketilastot ja psyykenlääkkeiden lisääntyneen käytön. He voivat ynnätä sen vanhusten osuuden kasvuun väestöstä. Pelottava ajatus, eikö? Ainakin minä näen konkreettisesti joka päivä tuttavapiirissäni mitä kukin 20-40-vuotias joutuu antamaan, jotta saisi elämänsä edes vaikuttamaan tasapainoiselta. Esimerkiksi lasten saamisesta on tullut todellinen ongelma. Ehkä valtaeliitillä siksi onkin syytä pelätä ja kysyä uhkaako Smeds heitä konkreettisesti vai yllyttääkö jotain vielä hahmotonta voimaa väkivaltaan. En ihmettele pelkoa. Ja on turha syyllistää meitä yksittäisiä katsojia siitä, että on katharttista nähdä edes symbolinen vallanriisto.

Viha ei ole vieras tunne kenellekään, joka ottaa itselleen ihmisen arvonimen. Siksi Volasen niinkutsuttu humanismi haisee sekin eltaantuneelle idealismille. Tommi Melender Antiaikalainen -blogissaan huomauttaakin, ei viha taida olla vieras tunne sillekään, joka sitä vastaan saarnaa: "Volasen viha muistuttaa liberaalidemokraatin vihaa, jota esimerkiksi Carl Schmitt on eritellyt. Ilmiasultaan tämä viha on petollisen latteaa, koska se näyttäytyy sivistyneen ihmisen humaanina huolena siitä, että jotkut rohkenevat haastaa avoimen yhteiskunnan arvot ja pelisäännöt (pelisäännöt, jotka he itse, poliittisen ja taloudellisen vallan haltijoina, haluamalla tavallaan määrittelevät)."

Volanen argumentoi universaalin humanismin asein - vihaa vastaan, rauhan ja väkivallattomuuden puolesta, inhimillisyyden avulla. Universaali humanisti ylireagoi ihmiseksi nimittämänsä tyypin puolesta. Tämä ihminen muistuttaa häntä itseään, tämän ihmisen inhimillisyys muistuttaa hänen omaa ideaaliaan inhimillisyydestä. Tämä ihminen myös istuu mukavasti nojatuolissaan ja pitää huhuja lokaalista ja globaalista kurjuudesta vahvasti liioiteltuina, eikä nyt ainakaan minkään suuttumuksen arvoisina, keskitiellä on pysyttävä vaikka seinä tulisi vastaan. 


Keskiluokan hätkähdyttämisen taito

Samassa K-rappu -ohjelmassa, jossa Risto Volasta oli haastateltu, oli kyselty myös Kari Väänäsen mielipidettä tästä "kohusta". Väänänen totesi lakonisesti, että keskiluokka tarvitsee hätkähdyttäjän säännöllisin välein. Smedsin näytelmä ei ole lahja kulttuurieliitiltä kulttuurieliitille, vaan se on tehty selvästi laajempia yleisöjä varten ja sellaisena se on otettu vastaan. Ketä sillä sitten on hätkähdytetty? Tuntuu, että hätkähtyneet ovat vähemmistössä. Iso osa näistä on ihmisiä, joita ei muutenkaan mikään taide kiinnosta (noni, nyt on ainoa lukukelpoinen romaani ikinä raiskattu, noni siinä sen taas näkee, taiteilijat pah) ja loput ovat ehkä tätä keskiluokkaista porukkaa.

Taidan ajautua väittämään, että Smedsin Tuntematon sotilas on suunnattu suomalaiselle keskiluokalle. Sehän periaatteessa teatteritkin täyttää. Siihen nähden se jätti aika vähän suuttuneita ja huolestuneita jälkeensä. Kuinkahan suuri tämä onnellinen keskiluokka lopulta onkaan?

Mutta toisaalta, tietyssä mielessä Volasen vasara osuu jossain mielessä naulan kantaan. Suomalaisessa taiteessa keskustelua syntyy tyypillisesti teoksista, jotka ovat jollain ilmiselvällä, jopa halvalla tavalla raflaavia. Keskustelu lähtee käyntiin tuollaisista toimittajavetoisista avauksista, kuten Volasenkin kohdalla oli käynyt. Hän ei kuitenkaan alunperin ollut tarkoittanut ampua näytelmää jota ei ollut nähnyt, eli lystikästä kyllä, kyseessä on niinsanottu harhalaukaus. Tai sitten ei: kun tähtää ja painaa liipasinta... Osuu. Tännekin osui. Mutta mitä Volasen pitikään ampua?



[1] Demokraattisesti valituista vallanpitäjistä puhuminen on sinänsä huvittavaa tilanteessa, jossa noin kolmannes äänioikeutetuista jättää äänestämättä, jolloin suinkaan noin 40% kansasta ei tue keskustaa ja kokoomusta, vaan heitä tukee noin 40% äänestäneistä. Laskekaa toki itse. Mutta varsin ylimielisesti maan hallitusvalta tähän nähden esiintyy. Ei sillä, että kyseenalaistaisin kenenkään vaalivoittoja, mutta kun tunkee kalloaan laakeriseppeleen sisälle kuin käärmettä pyssyyn, voisi luikauttaa edes toisesta suupielestä pienen hiljaisen memento morin.

Sain muutama päivä sitten kiinnostavan kommentin Unio Mystica -entryyn. Siinä valtiosihteeri Risto Volaseksi esittäytynyt kirjoittaja (ja joka oletettavasti onkin Volanen) pyysi minua oikaisemaan "näkemättä paska" -kommentin, jonka olin liittänyt hänen nimiinsä. Tässä pahoittelenkin liioittelevaa otettani, siinä on aina sellainen vaara, että lokaa roiskuu sivullisten päälle. Ja maininta Volasesta olikin vain sivuseikka koko jutussa.
 
Kun aloin tonkia aineistoa, aivan unohduin sen pariin. Taannoinen Smeds-keskustelu osoittautui mielenkiintoiseksi väännöksi estetiikasta ja politiikasta. Siksi kirjasin jälkijättöisiä huomioitani, vaikka voisin viitata suoraan vaikka tähän Juha Suorannan tekstiin.

Tämä postaus on pitkä, ja jaan sen kahteen osaan.
 
 
Valtaeliitin kulttuurikeskustelu
 
Valtiosihteeri on yksi Suomen korkeimpia virkamiehiä. Risto Volanen johtaa valtioneuvoston kansliaa, joka vastaa EU-asioista ja turvaa pääministerin ja hallituksen toimintaedellytykset. Volanen on taustaltaan keskustalainen. Tämä toteamus on nähdäkseni tarpeen, koska puolueista ja poliittisen virkaeliitin piiristä kuuluu aika harvoin minkäänlaista kulttuurin sisältöihin puuttuvaa keskustelua, lähinnä puhutaan kulttuurilaitosten rakentamisesta ja niiden ylläpitämiseen kuluvista varoista, enemmän puitteista kuin sisällöistä.
 
Risto Volanen otti näkyvästi kantaa Kristian Smedsin näyttämötaiteeseen. Keskustelu alkoi Helsingin Sanomissa loppuvuodesta 2007 ja jatkui eri foorumeilla kevääseen 2008. Sitten se taisi kadota, tai ainakaan mitään merkittävää ei löydy.  Volasen avaus oli harvinaislaatuinen: hän osoitti poikkeuksellista rohkeutta ryhtyessään avoimeen keskusteluun taiteesta. Ideologisuus taiteessa ei ole pitkään aikaan ollut mikään yleinen keskustelunaihe, mutta Volanen onnistui nostamaan sen mielenkiinnon kohteeksi. Lisäksi blogiini tullut kommentti on positiivinen oire kansalaisyhteiskunnan mahdollisuudesta. Olen edelleen hämmästynyt siitä että käytän samaa internetiä korkea-arvoisten virkamiesten kanssa.

Volasen mukaan Smedsin Tuntematon esineellistää ihmistä ja ruokkii vihan ja väkivallan kierrettä. Volanen ilmaisee K-rappu -ohjelmassa humanistisen peruseetoksensa: "ihmisen tulee olla ihmiselle ihminen" [1]. Pidän tätä inhimillisyyden vaadetta avaimena koko keskusteluun. Kun Volanen puhuu ihmisestä, hän taitaa ajatella itsensä kaltaisia. Siitä kielii myös hänen herättelemänsä luokkakeskustelu, jonka hän onnistuu tulkitsemaan ilmoille Smedsin Tuntemattomasta.
 
Valtaeliitin määrittelemä inhimillisyys sulkeistaa ihmisestä pois kaiken niinsanotusti negatiivisen. Ihminen vaikuttaa yhtäkkiä lössykältä, joka tekee kivoja juttuja eikä suutu vaikka tulisi monoa päähän. Tämä on juuri sitä humanismia, jota on syytäkin inhota. Se, että myöntää vihan, sodan, katkeruuden, kyynisyyden, pahuuden inhimillisiksi piirteiksi, ei tarkoita sitä että niitä piirteitä pitää vaalia tai rakastaa.
 
 
Näkemättä...
 
 
"Näkemättä paska" on arkinen kategoria, joka on käytössä kenellä tahansa kulttuurin kuluttajalla. Ihmiset, joilla on tapana mennä elokuviin, valitsevat paljoudesta yleensä sekalaisin kriteerein. "Emmä mee tota kattoon, tuo on paska" on yksi käytössä olevista arvostelmista. Silloin kun lähdetään perusteellisemmin arvostelemaan kulttuuria tai taidetta, on tapana nähdä/kuulla/lukea puheen kohteena oleva teos. 
 
Unio mystica -arvostelussani en ollut lukenut teosta, mainitsemistani syistä. Siitä huolimatta kirjoitin siitä toisten arvostelujen, yleisen keskustelun ja mielikuvieni perusteella. Risto Volanen esitti Helsingin Sanomissa puheenvuoron, jossa hän käytti esimerkkeinä Kristian Smedsin näytelmiä, myös tuolloin tuoretta Tuntematonta sotilasta, jota hän ei ollut nähnyt. [2] Volanen vetoaa siihen, että toimitus pyysi häntä tekemään tuoreen esimerkin avulla jutusta lukijaystävällisemmän, ja hän suostui järjestelyyn. Samalla tavalla kuin minä olen vastuussa joka sanasta, jonka kirjoitan julkisuuteen teoksesta, jota en ole edes selaillut, on Volanen vastuussa joka sanasta, jonka on kirjoittanut näytelmästä, jota ei ollut nähnyt. Oli niitä sanoja sitten joku pyytänyt tai ei. 


Stalinistisen kulttuurieliitin tekemä vihaa ruokkiva luokkatietoinen näytelmä?
 
Volanen kävi katsomassa näytelmän myöhemmin (K-rappu -ohjelma, haastattelu). Se ei kuitenkaan muuttanut hänen mielipidettään. Hänen mukaansa ensimmäiset kolme tuntia oli mukaansatempaavaa teatteria, mutta lopun "luokkatietoinen", Väinö Linnan romaaniin kuulumaton pätkä, joka huipentuu mm. Matti Vanhasen ja Muumimamman symboliseen ampumiseen, tekee Smedsin näytelmästä vihaan yllyttävän. [3] (Minua kyllä naurattaa nyt kovasti, kun  kuvittelen muumihahmon ja muumimaan pääministerin yhdessä ampumaradalle) 
 
"Näkemättä paska" ei siis ole esteettinen arvostelma, vaikka se siltä kuulostaakin. Esteettisessä mielessä Volasenkin mielestä Smedsin näytelmän alkuosa on kelvollinen, mutta loppu turmelee sen - tällä kertaa yhteiskunnallisessa mielessä. Tämä tuomio tuli siis sen jälkeen kun Volanen oli nähnyt näytelmän.
 
Volasen näkemyksen mukaan Tuntematon sotilas ruokkii vihaa, ja hän liittää sen mm. kouluampumisiin. Hän näkee Smedsin ohjauksen oireena Kansallisteatterin joutumisesta "stalinistien" käsiin ja ajattelee, että taiteen kansanvalistustehtävää käytetään väärin. Minun on puolestani vaikea ymmärtää, näytelmän nähtyäni, tätä suurta mekkalaa, joka siitä nousi. Ei se niin raflaava ole. Volasen kuvauksessa Smedsin Tuntematon sotilas on stalinistisen kulttuurieliitin tekemä vihaa ruokkiva luokkatietoinen näytelmä. Kuulostaa absurdilta.
 
Kaikki taiteellisesti tai eettisesti radikaali, mitä näytelmässä on, on tehty jo teatterissa niin monesti ja hartaasti, että tämä kelpo tulkinta on radikaali korkeintaan Tuntemattoman sotilaan versiointien jatkumossa. Ja se taas on vain pieni suoni kansallisessa kulttuurissamme. Kansallisteatterin pääjohtaja Maria-Liisa Nevala kirjoittaa, että Tuntemattoman näytökset täyttyvät eritoten nuorista, noin parikymppisistä katsojista. Saattaa jopa olla että Smeds pelasti kansallisen klassikon ja teki siitä kiinnostavan yhdelle uudelle polvelle suomalaisia (enkä puhu nyt vain niistä, jotka lukevat isänmaata puollustaakseen yhden suomalaisen romaanin ja ymmärtävät senkin sodan siunauksena).
 

- - - kakkososaan - - -

[1] Ihminen tuskin on rakkauden, väkivallattomuuden ja yhteistyön ruumiillistuma, parhaista toiveistamme huolimatta. Tämä liittyy aiempaan keskusteluun humanismista, ja nimenomaan idealistisen humanismin kritiikkinä. Ihmisen tekemä paha ei ole ei-inhimillistä, vaan se on inhimillistä. Tällainen klassinen moralistinen humanisti olettaa ihmisen jonkinlaisena ideaaliolentona, jonka korkeimmat pyrinnöt kelpaavat inhimillisin kirjoihin mutta alhaisimmat eivät. Tämä ei voi muuta aiheuttaakaan kuin yksisilmäisyyttä. Renessanssin aikana luotiin humanistista ajattelua ja arvostetuimpia taideteoksia - da Vincin vitruviaaninen ihminen - ja renessanssin aikana tehtiin pahaa kaikkien seitsemän kuolemansynnin voimalla (esim. Beatrice Cencin elämä). Ihminen teki sen kaiken.

[2] Volanen ei ollut nähnyt myöskään Smedsin Huutavan ääni korvessa -näytelmää, jota käytti möys esimerkkinä. Hän oli lukenut sen. Nyt täytyy kyllä taiteentutkijan minussa sen verran herätä, että kerron ettei näytelmiä lueta vaan ne katsotaan. Ihmetyttääkin koko keskustelun kannalta, että Volanen ylipäänsä otti Smedsin hampaisiinsa, olisihan vaikkapa Teemu Mäkikin ilmeinen kohde.

[3] Olen kyllä nähnyt ko. näytelmän, mutta siitä on jo yli vuosi. En siis muista tuleeko lopussa kuvien päälle läiskiä - ikäänkuin verta - vai railoja, olisiko joku muistavainen ystävällinen ja laittaisi kommentteihin kummasta oli kyse.

Pandalta suurlahjoitus Jyväskylän yliopistolle!

Hienoa, että yliopistot alkavat kilvoitella uuden lain hengessä ennen kuin lakia on edes hyväksytty.

Hienoa, että asialle voidaan hakea myös aluepoliittista kantavuutta:
Hienointa, että tästä voi muokata vitsin yliopistouudistuksen suureen vitsikirjaan:

Mitä yhteistä on Pandalla ja Jyväskylän yliopistolla?  - Ne ovat molemmat vahvoja brändejä.