Heihei, livejournal!
surskorpa
Muutin tänne. Tulen ehkä käyttämään tätäkin alustaa vielä johonkin, mutten vielä tiedä mihin.
Tags:

Lisäys naisvartalon ulottuvuuksiin
surskorpa
Kannattaa lukea tämä muhtiminin oivaltava pätkä, ja tottakai selata Photoshop Disasters -blogia, jonka ruumisulottuvuudet paljastavat valtavasti representaation failinalaisuuksista lainalaisuuksista.

Naistenlehtien kasvattamat
surskorpa
Onhan tästä jo jokin aika, mutta aloin miettiä Koiranmutkien postausta naistenlehdistä ja Audi-miehestä. Sillä miehellä ei nyt mitään kummempaa väliä, mutta ne naistenlehdet. Minulle tyrkytetään naistenlehtiä yleensä "oman tilan" varjolla. Sanotaan että pitäisi joskus "rentoutua". Jos sanon, etten pidä naistenlehdistä ja että ne eivät ole minusta ollenkaan rentouttavia, vasta-argumentti on se, että minun todellakin pitäisi jättää aivot narikkaan välillä. Ei, kyse ei ole aivoista. Mutta sydän, sitä on vaikeampi jättää narikkaan.

Naistenlehdet ovat täynnä silmänloukkausta. Tuskallisen photoshopattuja daameja, krääsää joka näyttää hyvältä vain kuvissa, tyhjiä sanoja ja katteetonta naiseuden ylistystä. Varmastikin kolme neljännestä lehden pinta-alasta on joko suoraa tai epäsuoraa mainontaa - epäsuoraksi mainonnaksi lasken muoti- ja kosmetiikkajutut, leffa- ja kirja-esittelyt sekä tuotetestaukset. Kaikki on tuotetta, tyyliä, ostamista, shoppailua tai ulkomuodon huoltamista. Sielunhuollon puolella ovat lyhyet kolumnit, joskus miltei kirjaimellisesti kuten Gloria-lehden pitkäaikaisen kolumnistin, pastori Hilkka Olkinuoran kolumnit.

Silmänloukkauksen lisäksi naistenlehtien lukeminen vaurioittaa sydäntä. Sen sijaan, että naistenlehti voisi edustaa - ainakaan minulle - mitään omaa tilaa, se vie omaa tilaa. Se määrittelee miten naisten tulisi oma tilansa käyttää. Usein ratkaisu on tavaran ja palveluiden pakonomainen osteleminen, mutta naistenlehdet usein muistavat alleviivaillen myös niitä naisia, joilla ei ole varaa ostella, ja joille siis jaellaan vinkkejä kilpailemiseen rahakkaampien siskojen kanssa. Työnnetään samaa uudelta lehdeltä tuoksuvaa huumetta nenän alle, ja saadaan kaikki uskomaan samaan, ja hankkimaan uusi lehti. Aina uusi. Ja lehden naisten kaltaiseksi ei siltikään tule, ei lukemalla eikä tuotteita hankkimalla. Sitä vaan vanhenee, vuosikymmenten selailusta huolimatta, mikä ihme menee pieleen.

Naistenlehdet ikäänkuin sitovat lukijansa johonkin uskonnolliseen lahkoon. Ne vannovat pehmeyden nimiin vain peittääkseen oman kovuutensa, kiiltävät kannet, pehmeät sivut. Etulehden akka on viileä kuin delfiini, mutta sen pehmeä suu on sillee raollaan. Kenen päiväuni se on? Miten sellaisia unia uneksitaan? Kaikki järkevät naiset tietysti vannovat, että se ei ole niin ja ne kauniit olennot siellä ovat kuvajaisia, mutta kukapa ei jossain syvällä ja ihan vähän haluaisi olla samanlainen kuin ne?

Tietysti kysymys on akuutti, koko ajan. Tyttäriä on maa täynnä. Magazineja tehtailevat talot vaurastuvat. Parfymeria myy. Vaatekauppa vetää hyvät katteet huivinturrikoista, joilla voi "päivittää" viimetalvisen takkinsa - ellei sitten halua kokonaan uutta, tai pariakin jos siltä tuntuu. Sisustustyynyjä tänä syksynä tähän tyyliin. Pelkkää kovaa taloutta, jota pehmitetään tuoksulla, tekstiilillä ja tyynyllä.    

Ja tämäkö, koskaan, voi olla naisen (tai kenenkään) "omaa tilaa"?

Tila ei leviä ekspansiivisesti naisesta vain ulos, näyteikkunoiden maailmaan ja luottokorttitilille. Se leviää sisäänpäin, pesäkkeinä. On helppoa leimata touhottajiksi ja kukkahattutädeiksi ne, jotka uskovat, että naistenlehtien poseerauksilla on jotain merkitystä erityisesti nuorten naisten ruumiinkuvan kannalta. Se on paljon helpompaa kuin edes leikkiä ottavansa heidän huolensa vakavasti. Mutta tämä on pelottava kohta: naisten, perusmuodossa äidin ja tyttären, sisaren ja sisaren, kommunikaatio muuttuu pelkäksi sileäksi pinnaksi. Ainoa tarttumakohta on vartalo, sen koristaminen ja sen muokkaaminen ja hiljainen, jaettu ja kuuma pelko siitä, että ei pysty koskaan olemaan suloinen kansilehden delfiini, suu korallia raollaan.

Ilmahan on täynnä naisruumiin representaatioita. Naiskasvot, vartalot koristavat joka paikkaa. Monet meistä näkevät kuvien tyyliteltyjä naisia päivittäin paljon useammin kuin oman, tietysti läskin, vartalonsa tai naamansa, tietysti rupisen, peilistä. Mikä on naisfiguurin semantiikka, miten sen visuaalinen toisintaminen pitää meitä otteessaan?


Tyttäret senkun kaunistuvat. Naistenlehdille ei ole vasta-argumenttia. Pitää rentoutua, niiden tavalla, rentoutua itsensä solakammaksi, tyylikkäämmäksi, naisellisemmaksi.

Kotikirjasto eli hyvästä kasvatuksesta
surskorpa
"Kaunokirjallisuutta on monessa kotikirjastossa runsaasti. Hyllyjen täyttäminen joutavilla ajanvieteromaaneilla ei kannata, mutta sekä oman maan kansalliskirjallisuuden että muiden maiden parhaita tuotteita pitäisi kotikirjastossa olla." 

Emännän tietokirja
, kaksiosainen hakuteos vuodelta 1957, neuvoo kotikirjaston kokoamisessa. Kirja antaa jopa listan teoksista, joita hyllyssä kuuluu olla. Jokainen voi muunnella listaa "makunsa mukaan", mutta se toimii kuitenkin hyvänä perustana. Erityisesti lasten ja nuorten kehitystä silmälläpitäen pitää kotikirjaston teokset valita huolella ja vakavuudella. "Kasvattavaa olisi, mikäli mahdollista, järjestää lapsille omat pienet kirjahyllynsä, joiden kartuttaminen hauskoilla ja kauniilla kirjoilla muodostuisi heidän mieliharrastuksekseen".

Kotimaisesta kirjallisuudesta Emännän tietokirja suosittelee suunnilleen samoja teoksia kuin kotimaisen kirjallisuuden klassikkotentin lukemisto. Vaikkapa Ahon Rautatie, Canthin Anna-Liisa, Järnefeltin Vanhempieni romaani, Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat tai Joel Lehtosen Putkinotko kuuluvat siihen ihan oleellisesti. Uusimmasta kirjallisuudesta Emännän tietokirja arvostaa mm. Veikko Huovisen ja Eeva Joenpellon teoksia. Runoja Uuno Kailaalta, Kaarlo Sarkialta, Aale Tynniltä, V.A. Koskenniemeltä, Aila Meriluodolta ja Lauri Viljaselta. Eritoten runokokoelmia tietokirja suosittaa jatkuvaan käyttöön, ja nämä runot ovatkin Meriluotoa lukuunottamatta koottujen runojen painoksia. Jokseenkin kadonneita nykyhyllyistä ovat Unto Seppänen, Jussi Talvi ja Artturi Leinonen.

Amerikkalaisen kirjallisuuden lista on perin moderni. Esimerkiksi William Faulknerin Kun tein kuolemaa -romaanin suomennos oli aika tuore Emännän tietokirjan ilmestyessä.  Sen sijaan englantilaisen kirjallisuuden laita on heikompi: Hardya, Brontën sisaruksia, Jane Austenia ja vielä John Masefieldiä. Muiden eurooppalaisten kirjallisuuksien kohdalla on taas valikoitunut joukkoon uudempaakin romaania, kuten André Gideä (Pastoraalisinfonia) tai Alberto Moraviaa (Roomatar). Sen sijaan venäläinen kirjallisuus on venäläistä, ei suinkaan neuvostoliittolaista - siksi kai listan kirjatkin edustavat 1800-luvun venäläistä romaania (Dostojevski, Gogol, Turgenev). Ainoa Neuvostoliiton aikana vaikuttanut kirjailija on Vera Panova.

Kaunokirjallisuuden valinnasta yksityiskohtaiset listat lienevät tarpeen, jotta koteihin osattaisiin valita sopivaa kirjallisuutta. Emännän tietokirja kuitenkin korostaa, että ammattikirjallisuutta - niin isän kuin äidinkin, ja äidin ammattikirjallisuudeksi soveltuu kodin hoitoa käsittelevä kirjallisuus - tulee olla kotikirjastossa, ja myös yleissivistävää tietokirjallisuutta, kuten maantiedettä ja historiaa. Erittäin tärkeitä ovat myös kirjat, joiden "tarkoituksena on ylentää mieltä ja syventää maailmankatsomusta". Tähän luokkaan sopivat filosofia ja uskonnollinen kirjallisuus.

Kotikirjaston kokoamisessa on olemassa sellainenkin vaara, että kirjoja kerätään hyllyyn kuin museotavaraa. Kysehän on kuitenkin elävästä mielenkiinnosta kirjastoa kohtaan. Emännän tietokirja näkee jopa kirjallisuuskritiikille käyttötarkoituksen: runsaudenpulassa on hyvä käyttää apuna sanoma- ja aikakauslehtien kritiikkejä, niin pystyy täydentämään kirjastoaan vain parhailla ja kohottavimmilla uutuuksilla.

Emännän tietokirjan parin sivun mittaisesta kotikirjaston kokoamista ja hoitoa käsittelevästä katkelmasta käy hyvin ilmi, että kirjahyllyä pidettiin porvarillisen kodin kaunistuksena ja kirjallisuutta tarpeellisena harrastuksena. Tämä tuntuu tietysti täysin ilmeiseltä 1950-luvun ajattelussa, mutta miltä se nyt vaikuttaa? Hyysäämiseltä ja paapomiselta? Pikantin vanhanaikaiselta?

Kysehän ei ole vain lasten ja nuorten kasvatuksesta, vaan myös aikuisten kasvatuksesta. Emännän tietokirja pitää kodin kirjahyllyä keskeisenä kulttuurin jatkuvuuden kannalta, ja myös elämänviisauden ammentamisen paikkana. Se suhtautuu siihen liikuttavalla pieteetillä. Kirjan korostamaan ulkokohtaisuuteen, esimerkiksi jatkuvaan huoleen kodin antamasta hyvästä vaikutelmasta, voi suhtautua halveksienkin. Mutta toisaalta näkökohta korostaa kulttuurin yhteisyyttä ja jaettavuutta - kirjallisuus porvarillisessa kodissa ei ole maailmaaräjäyttävien tehokeinojen ammusvarasto, vaan turvasatama. Enää se ei varmasti siihen pysty.


Poseerausluento
surskorpa
Tuli tällainen sähköpostiviesti:

"Tule kuvattavaksi yliopiston juhlavuoden historiaesitteeseen 15.9. klo 9.30!

"Jätä naamasi historian lehdille"

Yliopiston 370-vuotissyntymäpäivien kunniaksi on keväällä 2010 ilmestymässä
historiaesite, johon kuvataan useita kuvia teemalla "historia ja nykypäivä kohtaavat".
Tässä tapahtumassa kuvataan iso kuvituskuva modernin ajan massaluennosta. Kuvan tarkoitus
on hauskalla tavalla kuvata nykyaikaista luentoa ja nykyopiskelijoita.

Tule siis sellaisena kuin olet (ja ota kaverisikin mukaan)!

Kaikille osallistujille yliopiston viestintä tarjoaa pullakahvit kiitoksena vaivannäöstä.

[...]

Ja vielä kertauksena:

Mitä: valokuvaus massaluennosta
Missä: yliopiston päärakennuksen iso luentosali (Uusi puoli, 2. kerros)
Milloin: tiistai 15.9. klo 9:30
Kuka järjestää: yliopiston viestintä ja historiaesitetyöryhmä"


...ja tämähän ei muistuta neuvostomenoa, eihän? Tämähän ei ole propagandistista toimintaa, eihän? Massaluentoja ei taideta pitää enää juuri ollenkaan, joten lavastetaanpa sitten hauskalla tavalla nykyaikainen luento moderneine opiskelijoineen. Ne selvästi koettaa houkuttaa paikalle kiintiörastapäitä. Voi elämä ja pullakahvit. Toivottavasti joku levittää tätä viestiä ruoka-apua jakaville tahoille, niin saadaan pullapöytään semmosta väkeä, joka harvoin nauttii akatemian julkisesta opetuksesta, mutta jolle ne pullat saattaisivat maistua.

Kriitikosta helppoheikiksi
surskorpa
Huomasinpa lueskellessani kirja-arvosteluja, että Kiiltomato.net on löytänyt uuden kaverin. Ystävä on Adlibris, suuri pohjoismainen verkkokirjakauppa. Jokaisen arvostelun perässä lukee nyt: "Etsi kirjailijan teoksia Adlibriksen verkkokaupasta" - linkki löytyy myös minun tekemieni arvostelujen perästä, minun etsimieni linkkien joukosta. Todella noloa. Esimerkiksi tähän  Adlibris on vaan yksinkertaisesti kiilannut. En suosittele yhtään ketään hankkimaan Vakkurin Leokongoa Adlibriksesta ja en todellakaan kirjoittanut kiittävää arvostelua myyntimielessä. Siltä se nyt kuitenkin näyttää.  Hankkikaa se kirjastosta! Suoraan kustantajan myymälästä! Vaikka minulta! Antikvariaatista... Odottakaa että se makaa kadulla edessänne, poimikaa.

Tuskinpa minulla on mitään mahdollisuutta vaikuttaa asiaan, mutta kun olen kirjoittanut arvosteluja, en ole todellakaan ajatellut toimivani helppoheikkinä sitä pikkupalkkiota vastaan, jonka olen työstäni saanut. Ensinnäkin - en pidä arvostelua advertiaalina. Sen tarkoitus ei ole sanoa pelkällä olemassaolollaan, että OSTA KIRJA. Toiseksi, miksi minun pitäisi suositella vielä ostamaan kirja tietystä kaupasta?

Tässähän se kuulutettu professionaalisuus nyt on! Mutta tosiammattilainen ottaisi tästä lisäliksaa muutamaan otteeseen: siitä kun oma nimi jönöttää tuossa Adlibriksen lähistöllä, sitten siitä, kun joku klikkaa arvostelun kautta firman sivuille ja siitä vasta höylätäänkin kun joku ostaa arvostelun kohteena olleen kirjan.

Tulipa jotenkin höynäytetty olo. Eniten suututtaa se, että mainoslinkki on laitettu tuonne linkkilistan ylimmäksi. Kiiltomadon linkkilistat ovat pääosin kirjoittajien keräämiä, ja nuo kaikki muut linkit ovat minun kokoamiani. Juttu kokonaisuudessaan julkaistiin minun hyväksymässäni muodossa. Eli tiesin mitä Kiiltomato julkaisee. Nyt juttuni journalistista sisältöä on rävelletty. Mitähän sanoisi toimittaja, jonka jutun väleihin ilmaantuisi jostain mainoksia yllättäen ja pyytämättä?


V.S. Luoma-ahon Ruumiita
surskorpa
...on nyt ladattavissa poEsian sivulta. Jospa vielä tilaamaan pääsisi, niin näkisi kannenkin paremmin. Lukea se kannattaa kyllä kannettakin, menkää ja tehkää.

Muistakaa Isherwoodia
surskorpa
En ole varmaan koskaan kertonut, että Christopher Isherwood on aivan loistava kirjailija. Kiiltomadossa ilmestyi juuri ruotsinkielinen arvostelu Goodbye to Berlin (1939) -romaanista. Se on käännetty joskus aikoinaan suomeksi nimellä Cabaret - Jäähyväiset Berliinille.

Sitäkin parempi on pieni romaani Prater Violet (1945; suom. Praterin orvokki). Luulisi, että kirjasta saisi mukavan pienen uusintapainoksenkin kyhäistyä. Sitä odotellessa isherwoodeja voi jahtailla divareista, silloin kun sattuu kirjan löytämään, se ei maksa juuri mitään. Taitaa olla sen verran tuntematon nimi.

Qma kirjasyksy eli kolmen kertojan ihmissuhteista tekijänsä kahdenteentoista kokoelmaan
surskorpa
Verkkolehdissä ilmestyvät syksyn kirjalistat ovat aina kiinnostavaa luettavaa. Niistä pystyy tarkistamaan nopeasti kuka, mitä, missä ja milloin; ja hekumallisinta on todeta, että aha, listasta puuttuu sejase. Parasta ovat kuitenkin lauseenmittaiset kuvaukset, joita joku näkymätön näppäimistö on takonut.

Romaanit ovat kirjoja, joissa on yleensä henkilöhahmoja, jotka elävät tavallisesti joissain tunnistettavissa tilanteissa. Heidän välillään on ihmissuhteita. Romaaninen henkilöidenvälisiä rakennelmia nimitetään ihmissuhteiksi, kun halutaan antaa sisällökästä luettavaa pehmeäsieluisille (nais)lukijoille. Vai miltä vaikuttaa - hankkisitko isänpäiväksi vaikkapa tämän Pirjo Hassisen uusimman kirjan Sano että haluat? Se on "kuvaus parisuhteesta puolison työtoverin varjossa". Toisaalta, jos hankit suhteita Maritta Lintusen tapaan (romaani Heijastus), on tarjolla "kolmen kertojan ihmissuhderomaani" - ihmissuhteita ja kolme kertojaa kaupan päälle! Ihan perusromaanin mukanahan saa yleensä vain yhden, joten tässä on mahdollisuus tehdä elämänsä diili.

Jotkut taas haluavat kertoa kaiken kerralla, esimerkiksi yksinäisyyden ja ihmissuhteet. Kjell Askildsenilta on suomennettu romaani Saari, joka on "mustasukkaisuusdraama yksinäisyydestä ja ihmissuhteista". Ihmissuhteista kertovat kuitenkin varmasti perustavalla tasolla Pauliina Vanhatalon Gallup, "kirjailijan kolmas romaani kertoo ihmissuhteista" ja vielä Mary Binchyn Sydämenasia, jossa "irlantilaiskirjailija kertoo ihmissuhteista".

Jos kirjasta ei taas keksi mitään sanottavaa, voi sen luokitella yksinkertaisesti numeron mukaan. Esikoinen nyt on aina esikoinen, mutta miten olisi "tekijän viides romaani", "suomenruotsalaisen kirjailijan kolmas novellikokoelma", "teatterintekijän toinen novellikokoelma", "kirjailijan toinen teos", "kirjailijan kolmas teos" (kuulemma sijoittuu Rovaniemelle), "runoilijana aloittaneen kirjailijan toinen romaani", "kirjailijan kolmas romaani", "tekijänsä kahdeksas runokokoelma", "tekijän kahdestoista kokoelma". Kvantitatiivisuuden lisäksi on valittavana kvalitatiivisia määrää osoittavia lausahduksia, kuten "Kartano-trilogian huipennus" tai "Hämäläistrilogian bonus-osa", jonka tunnistaa huumoriksi tässä seurassa ainoastaan siksi, että sen on kirjoittanut Sinikka Nopola. Ehdoton suosikkini on kuitenkin Antti Tuurin Suuri viljajuna Siperiasta, joka on "Itsenäinen jatkoteos Suuri asejuna Pietarista -kirjalle".

Sitten taas jotkut kuvaukset ovat erittäinkin kuvaavia. "Masentunut mies jahtaa pedofiilejä", lukisinkohan; ja mikä ettei näinkin: "poika arvioi kuollutta äitiään"; ja jotta kuolleet äidit tulisivat arvioiduiksi laajemminkin, kannattaa ottaa varteen "klassikon kootut runot" (Helvi Juvonen). Isän kädestä antaa puolestaan Ilpo Tiihonen ja läpsäisee yleisöä "palkitun runoilijan uutuudella". Jorge Luis Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirja puolestaan sisältää "fiktiivisten olentojen selityksiä". Ja täydellinen juonipaljastus kertoo, että Jouni Hynysen runokokoelman Mies katoaa nimihenkilö "löytyy sohvan pohjalta".

Ja sitten naisasiaa. Suomen André Brink, Tommy Tabermann, on aina osannut puhua naisista asiaankuuluvalla tavalla. Tällä kertaa teoksen nimi on Naaras, ja se on "romaani naisen ja pakolaispojan kielletystä rakkaudesta". Helena Sinervon Tykistönkadun päiväperho paljastuu jo kuvauksen perusteella porvarillisniljaiseksi seksielosteluksi, jossa "perheenäiti tekee elämästään teoksen". Naiset saavat muitakin rooleja (joihin eivät ehkä mahdu, vai miten se menikään). Laila Bondefalkin Äidin kasvot on "tutkielma äidin roolista", on myös  "naisen pärjäämistarina miesvaltaisessa yritysmaailmassa", ja käännöskirjallisuudesta vielä Molemmille poskille (Malin Persson Giolito) "romaani uran ja äitiyden yhdistämisestä". Roolilähtöinen naisajattelu ei tässäkään yhteydessä taida luoda mitään muuta kuin kriisilähtöisen tavan nähdä naiseus ja naisen toiminnan mittasuhteet. Naiseus typistyy siis merkitsemään kriisiä, ja sitä vasten onkin hyvä pohdiskella tämän lauseen merkitystä: "runokokoelma käsittelee naiseutta kriisin keskellä" (Kristiina Wallinin Jalankantama). Kyseessä on ehkä jo epic-riisi.

(Kirjakuvausten lähteenä HS.fi -lista syksyn kirjoista)


Onnea, niin maan palijo!
surskorpa
...koska ei tässä nyt voi enää muutakaan sanoa. Mm. Jorma Ollila ja Eero Huovinen on valittu Helsingin yliopiston hallitukseen. Siinä ne nyt menee, ja ne menee ja ne kiipeää huipulle jajaja! Keksin jotain sanottavaa sitten kun olo on vähemmän mykkä, mutta nyt minulla ei ole kuin kuiva naurahdus, joka kuulostaa samalta kuin T.S.Eliot katkomassa kuivaa spagettia kattilaan (muistaisinpa kenen unkarilaisen runoilijan runossa näin tapahtuu).

?

Log in