surskorpa

Lännestä on Suomeen levinnyt kehto ja reikätuoli, niitä tarvittiin talonpoikaisessa lastenkasvatuksessa. Kehto vapautti äidit hoitamasta sylilapsiaan, antoi emännille ja miniöille mahdollisuuden tehdä talon töitä. Kehto on ollut inhimillisesti kylmä ja kova ympäristö, oikeastaan kehto, tiukat kapalot ja kova syöttösarvi ovat tehneet länsimaisen agraariyhteisön lastenkäsittelystä kaikkein julmimman, mitä kulttuurien historiassa tiedetään. Länsi-Suomessa on arvostettu sankariäitejä, jotka synnyttivät työn lomassa ruispellon ojaan ja nousivat mahdollisimman pian lapsivuoteesta suorittamaan kotitöitään. Vain imetysaikoina lapsi sai olla fyysisessä kosketuksessa äitiinsä, mutta on myös kertomuksia emännistä, jotka imettivätkin lapsensa kehtoon, hätäisesti kehdon päällä maata röhöttäen.
 
Länsi-Suomessa, ja etenkin Pohjanmaalla kylä alkoi olla myös todellinen kilpailuympäristö. Agraariyhteisö asetti yhä suurempia vaatimuksia isännän ja emännän roolisuorituksille. Emäntien tuli nousta ylös aikaisin aamulla eikä mitään hetkeä voinut jättää käyttämättä hyödylliseen työhön; vapaa-aikana naisten tuli tehdä käsitöitä jopa kulkiessaan kylällä.

Matti Sarmela: Rakennemuutos tulevaisuuteen. Postlokaalinen maailma ja Suomi (Helsinki 2007, alkuteos WSOY 1989)
 

Hesari otsikoi, että Suomessa on kasvamassa isättömien poikien sukupolvi. Isättömistä tytöistä lehti ei ole kovin huolissaan, mutta se on oikeastaan sivuseikka "keskustelun syntymisen" kannalta. Keskustelun syntyminenhän on tullut nopeasti kaikkein olennaisimmaksi ja itseään ruokkivaksi internetkliseeksi, mitä tahansa avautumista voidaan pitää hyvänä sillä perusteella että se on synnyttänyt keskustelua. Keskustelu saa taas olla niin surkeaa kuin hyvänsä, eikä sen tarvitse edetä ihmisten välillä yhtään mihinkään. Keskustelulla tarkoitetaan voittopuolisesti sitä, että jokainen pikku peikko saa tulla kolostaan oksentamaan niinkutsutun mielipiteen kaikkien luettavaksi. Sekä uutisoinnissa että keskustelussa ollaan ongelmalähtöisiä, ja ongelman nimi on lapsi.

Paisuneessa ja paisuvassa treadissa ihmiset ovat ottaneet isättömien poikien ongelman keskusteltavakseen. Yritin lukea ketjua alusta ja lopusta ja väliltä, mutta tehtävä tuntuu aivan liian raskaalta. Olen juuri tullut viikon mittaiselta matkalta hiljaisesta kaupungista, ja ketjun mielipidetulitus liippaa aivan läheltä. Tätähän maailma juuri kaipaakin, lisää umpimielisyyttä ja yksinkertaisia selityksiä, syyttelyä ja ennakkoluuloja. Mutta oikeastaan sekin on sivuseikka. Itse ongelma ei kiinnosta ketään.

Keskusteluketjun viesteissä haukutaan miehiä siitä, että nämä eivät kykene kantamaan vastuutaan, jänistävät, vetävät viinaa ja mömmöjä, pakenevat, eivät maksa elatusmaksujaan. Naisia taas haukutaan siitä, että lapsen saatuaan he eivät näytä enää yhtään pantavilta vaan ovat rumia, paksuja ja ynseitä, ja että he käyttävät kotona pirttihirmun valtaa, ja avioeron jälkeen heistä tulee vallanhimoisia pelureita, jotka eivät kaihda mitään keinoja. Suurin osa keskustelijoista keskittyy siihen miksi avioliitto hajoaa, ja vastaus on lähes aina: koska naiset/miehet ovat niin hirveitä. Taitaa olla useilla tämä kohta vereslihalla, katkeruus vaikuttaa käsinkosketeltavalta.

On sivuseikka kenen syytä kaikki on. On sivuseikka kummat ovat ylipäänsä huonompia, miehet vai naiset. Eikä yllätä ketään, että kaikki on esimerkiksi feministien vika. Mikä kumma siinä on, kun tämä maailma ei ole vieläkään hyvä paikka ihmiselle kasvaa? Ja tuntuu vaan menevän huonommaksi. Tätä ihmetystä aikuiset purkavat keskenään syyttämällä toista sukupuolta, toista sukupolvea tai ihan vaan jotakuta joka on "hankkinut" lapsia "vääristä syistä". Lainausmerkit siksi, koska lapsia ei hankita kuten uusia vaatteita tai muskeliveneitä. Ja syyt ovat aina henkilökohtaisia, nehän voi selittää vääriksi tai oikeiksi milloin missäkin valossa. Yleensä ne selitetään vääriksi siinä vaiheessa kun tarina on edennyt epämiellyttävään pisteeseen. Ja ongelmahan on nyt se, että teini-ikään ja aikuisuuteen ehtivä "huono aines" alkaa häiritä kunnon ihmisten elämää. Huolta toisten tasapainoisuudesta tässä taivastelussa ei ole nimeksikään mukana.

Mietitäänpä, miltä tuntuu pienestä ihmisyksilöstä kuulla olevansa "vääristä syistä hankittu". Sanavalinta paljastaa hyvin pitkälle sen, kuinka paljon ihmisiä ja eritoten muutaman vuoden ikäisiä ihmisiä arvostetaan tässä kulttuurissa. Samaan aikaan pyhistellään sillä kuinka monipuolisia leluja lapsille onkaan nykyisin ja miten suuren markkinasegmentin he muodostavat. Mutta lapset ja raha, ostaminen, tapahtuvat eri maailmoissa. Samoilla muovinpalasilla, jatkuvalla uuden sälän hankkimisella, ostamiskulttuurin ylläpitämisellä lopultakin nakerretaan sitä, mikä on tärkeintä: lapset, tulevat aikuiset, tarvitsevat asuinkelpoisen maailman, eivätkä aikuisia, jotka heltyvät ostamaan heille aina uutta tavaraa.

Tulen juuri kaupungista, josta olen lähtenyt hyvistä syistä. Ja jonne en palaa. Ihmiset, jotka ovat sieltä lähteneet, sanovat kaikki samaa: kyräily, kateus, valitus. Kukaan ei kestä sitä, ellei ala itse solmia toisten vihaamiseen, kadehtimiseen ja mollaamiseen perustuvia suhteita. Kaupunki, jossa ei voi olla onnellinen, mutta ei toisaalta onnetonkaan. Kuten tuntematon suuruus Suomi24-palstalla sanoo: missään ei määritellä "normaaliutta" niin tiukasti kuin Raahessa. Harmi vaan, kirjoittaja ei kerro miten normaalius määritellään. Minusta se on lähinnä julmaa sosiaalista peliä - kukaan ei saa olla onnellisempi kuin toinen, ja jos on, ihmiset liittoutuvat häntä vastaan. Mitä nousi muita ylemmäs. Siis ylemmäs niitä, jotka eivät iloitse enää yhtään mistään, edes periaatteesta. Raahelaisten asennetta kuvaa oivasti se, että kaupunkia puolustavat ilmoittavat kaikkien muiden olevan kyvyttömiä, mieleltään ja ruumiiltaan sairaita ja julistavat nauravansa "makiasti" keskenään näille sairaille raukoille. Tämä "makia" nauru uhkuu katkeruutta ja ilkeyttä, mutta mitä muuta nauru toisten "sairaudelle" voikaan olla.

Lapset liittyvät onneen ja onnettomuuteen. Huoli lapsista on kalvavimpia, hirveimpiä asioita vanhemman elämässä. Ilo lapsista on suurimpia iloja ihmisten elämässä. Matti Sarmela tekee kirjassaan Rakennemuutos tulevaisuuteen osuvia huomioita länsi- ja itä-suomalaisen kulttuurin traditionaalisista eroista (kiitos linkistä facebookin kautta Santerille). Minä olen täysin länsisuomalaisen kulttuurin muokkaama, ja siinä kulttuurissa lapset ovat ongelma. Niiden hoidossa on kysymys pelkästään siitä, että äiti pääsee lapsesta eroon hetkeksi ja voi tehdä jotain olennaisempaa. Kuten siivota. Lapselle voi esimerkiksi muina miehinä antaa turhaa särkylääkettä siinä toivossa, että se olisi hiljaa. Pienten lasten vanhempia saatetaan säälitellä, koska lapset estävät heitä keskittymästä olennaisempiin askareihin, jotka jäävät sitten rempalleen. En ole kyllä omasta puolestani vielä keksinyt mikä on olennaisempaa kuin kasvava ihminen, mutta ihmiset siellä länsipohjolassa tykkäävät esimerkiksi pyykinpesusta, kaupassakäynnistä ja pölyjen pyyhkimisestä.

On selvää, että suhtautuminen lapseen ja suhtautuminen naiseen kulkevat käsi kädessä ja ovat niin syvällä kulttuurissa, että yksilöiden käyttäytyminen on näissä tilanteissa hyvin automaattista. Pohjalaiskulttuurin piirissä kasvanut nainen ei välttämättä osaa olla hetkeäkään paikallaan, ja esimerkiksi imettämisen myötä syntyvä pakko pysytellä aloillaan koetaan häiritseväksi. Pohjalainen muija harjaa hampaitaan, pissaa ja heittelee pyykkiä lattialta pesukoneeseen yhtä aikaa. Tunnistan itseni, mutta olen hyvin iloinen siitä, että tällainen monisuorittaminen on minulle vain puuskittaista. Ei onneksi koko eksistenssi (mitenkä kiinnostavaa olisikaan yhdistää Sartren eksistenssivakuumi pohjalaisnaisen yltiöaktiiviseen tehotempoiluun). Millainen käsikassara tuon kulttuurin tuote onkaan nykyiselle tehokkuus- ja kilpailukulttuurille. Samalla kovan kulttuurin lapsista tulee kovia ja säälimättömiä, katkeria ja manipulatiivisia. Elämä on kova peli, ja jos jonkun pää meinaa nousta normaalimittaa ylemmäs, leikataan pää pois. Se on helppoa, eritoten kun kyseessä on pieni lapsi. Ja nämä nykyiset päänleikkaajat ovat joskus olleet lapsia, joille on tehty selväksi, että he ovat pelkkä riesa siihen asti kun oppivat hoitamaan hommansa ja tienaamaan rahaa.(1)

Samaan aikaan lapsesta ollaan hyvää vauhtia muokkaamassa tabua. Kiellettyä. Kiellettyä monella tavalla: lapsen koskettaminen seksualisoidaan. Tuntemattomille lapsille puhuminen on epäilyttävää, niiden kanssa leikkiminen on jo käytännössä pedofiliaa. Odotan aikaa, jolloin vanhempia suositellaan sitomaan silmänsä vaipanvaihdon yhteydessä ja vaippaihottuman hoitoon aletaan myydä sumutepulloja, ettei kukaan vaan koskisi lastaan intiimialueelle. Ilo lapsista on kiellettyä - parempi valittaa siitä kuinka pieni lapsi rajoittaa elämää. Sitten kun lapset ovat jo aikuisia, voidaan ruveta valittamaan siitä kuinka lyhyestä vauva-ajasta ei osannut silloin aikanaan nauttia kun oli liian kiire tehdä rahaa tai saada takaisin se lapsen ryöstämä elämä. Tai sitten valitetaan vielä eläkeiässäkin sitä, kuinka raskasta se vauvanhoito oli ja kuinka se vei romantiikan suhteesta ja kuinka ruma minusta tuli synnytyksen jälkeen. Samaan aikaan sitten arvostellaan avoimesti, häikälemättömästi ja häijysti niitä nuorempia sukulaisia, joilla ei ole lapsia. Elämää eletään vain paksun lompakon ja jonkun mystisen panopticonin miellyttämisen toivossa. Ymmärtäisin, jos puritaanilla olisi edes jumala, jonka edessä päteä, mutta ei ole muuta kuin tyhjyys. Omaisuuden takana ei ole mitään, ihmisten väliset suhteet eivät näytä perustuvan juurikaan muulle kuin keskinäiselle valtapelille ja näyttäytymiselle (meillä on sitä ja sitä, olemme siis... onnellisia?). Olisinpa väärässä.

Silmä ja kukkaro ovat tärkeimmät asiat pikkukaupunkilaistenkin elämässä. Sen jälkeen kaikki surkastuu. Kun on saatu kulissit kuntoon, kaikki näyttämään hyvältä ja tarpeeksi täpäkkää perstaskuun, voidaan ruveta olemaan tyytyväisiä. Kaikki muu on sivuseikka. Turha väittää, että sitä tehdään lasten takia. Suomi on sen verran köyhä maa, että useimmat eivät pääse haluamalleen elintasolle kun talossa vielä asuu pieniä lapsia. Siihen päästään vasta eläkeiän reunuksella, kun talo on tyhjä. Sitten kun ollaan päästy siihen tilanteeseen, että kulissit ovat valmiita näytelmää varten - eivätkä näyttelijät koskaan tule paikalle.


(1) Sivukorvalla kuultua - aikuinen (A) kysyy lapselta (B). A: mikä sinusta tulee isona? B: no, tavallinen ihminen. A: niin niin mutta mistä sitä rahaa saa, mikä sinusta tulee isona. B: tavallinen ihminen.

 

kuljetan rasiaa junasillalla, aina
kun katson raidetta tekee mieli junaa, aina kun katson sillalta
tekee mieli heittää käsistä veteen kaikki tärkeä

( (syksy), Ritva Tanhuanpää)

sulkemisaikaan
hedelmäosastolla
jahtaamassa persikkaa

(Sampsa Rasimus)
 

Richard Adams, Ruohometsän tarinoita (suom. Kersti Juva. Tales from Watership Down, 1996)

 

El-ahrairah on pitänyt lupauksensa eläimille. Hän vain jätti mainitsematta, että kanit eivät säästä myöskään ihmisten puistojen puita. Ne pikku riivaajat, onni olkoon heille myötä. Hyvää juhannusta!