Kritiikistä, kielteisyydestä ja kokeilevuudesta

Viime kädessä jokaisen kritiikin pitäisi olla koe. Kritiikki on monimutkainen ymmärtämisen ja ymmärrettäväksi tekemisen, popularisoinnin laji. Kritiikki on välittäjäainetta. Sillä pitää olla herkkyyttä taideteokseen ja taidekeskusteluun. Sen on turha alkaa irrotella hampaita suustaan omin käsin.

Olen seurannut Tuli & Savu -lehden alkanutta kritiikkivuotta kiinnostuneena. Eilen luin uusinta KirjaSin-nnumeroa (1/2009). Siinä Aleksis Salusjärvi kirjoittaa kokeellisesta kritiikistä seikkoja, jotka askarruttivat minuakin kun luin lehden kritiikkinumeroa (4/2008). Minunkin kokeellisen arvosteluni Juha Siron Satakielestä! piti ilmestyä siinä, mutta koska sairastuin enkä saanut juttua ajoissa kuntoon, se on nyt sitten uusimmassa numerossa. Joka tapauksessa ajatuksia on tähän kertynyt jo valtavasti.

Eritoten kiinnittäisin huomiota Salusjärven mainitsemaan “empatiakirjoittamiseen” (loistosana!). tai tietynlaiseen myötäsukaisuuteen. Tämä ei tietenkään ole vain kokeellisen kritiikin piirre, vaan aika tyypillistä suomalaisessa kirjoittelussa. Jotenkin koko homma on ymmärretty niin, että ollaan helkutin kilttejä tai sitten puhutaankin jo “teilauksesta”. Kokeellisessa kritiikissä empatiseeraus ilmeni lähinnä siinä, että kirjoittajat tekivät kohdeteoksen tyylistä runollista tekstiä ja essehtivät perään.

Minun kohdalleni sattui teos, josta en oikeastaan pitänyt. Tai valikoin sen kyllä ihan itse, listalta sokkona. On vaikeaa kirjoittaa teoksesta, joka ei varsinaisesti ole surkea, mutta josta ei voi sanoa pitävänsä. Tavallisessa kritiikissä ongelma ei ole kovin paha, voi vaan tekaista lattean tekstin, jossa esitellään kirja, kontekstualisoidaan se, esitetään jokin lainaus ja lopulta irrotetaan joku kriittinen lause. Ratkaisu ottaa luonnolle, ainakin minun luonnolleni, mutta on hyvä keino välttää epämukavat sanomiset. Mutta kokeellinen kritiikki teoksesta, josta et innostu yhtään... Se ei ollut helppoa ja minua vähän hävetti avata lehti ja katsoa mitä olin tehnyt. Ei se ollut niin kamala kuin muistin – se tavallinen huojennuksen tunne, kun näkee tekstinsä painettuna.

Lupa olla toista mieltä

Kokeellisuus tuntui Kritiikki-numerossa olevan pitkälti samaa kuin intoutuneisuus. Miksi, ja minkä takia kokeellisuus pukeutui välittömästi iloluontoiseen kaapuun? Kun kokeellisuus kritiikissä ja runoudessa ymmärretään samalla tavalla, syntyy samantapaista jälkeä. Kokeellisuus ymmärretään helposti kepeännäköiseksi työstämiseksi, ja tietysti se sujuu sutjakammin, kun kriitikko on oikeasti innostunut. Siksi kokeelliseen kritiikkiin ei helposti sisälly arvottamista, kielteisyydestä puhumattakaan. Siksi minäkin pinnistelin pitääkseni Siron Satakielestä. En kuitenkaan oikein onnistunut.

Myös jotkut kriitikoiden pohdinnat kritiikin olemuksesta olivat positiivisen sävyn suosimisen kannalla (numerossa 4/2008). Kun ei haluta loukata ketään. Mutta minusta tällainen ajattelutapa on ensinnäkin turhan yksilöpainotteinen ja toiseksi selkärangaton. On turha julkaista yhtään mitään tekstejä, jos julkisessa keskustelussa on kyse lähinnä siitä että yritetään olla samaa mieltä tai vähintäänkin vaieta erimielisyyksistä, etteivät eri mieltä olevat ihmiset suutu.

En puolustele tässä teilaamista tai haukkumista siksi että se on kivaa, että siitä seuraa mehukasta vääntöä. Kritiikissä on kyse julkisesta sanasta ja vastuusta. Taiteessakaan ei kai ole kyse siitä, että kaikilla on kivaa ja että kaikki saavat puuhata omaa juttua? Tällaisella ajattelutavalla on sitten enää turha elätellä mitään näkemyksiä mistään. On hankalaa olla ylipäänsä olemassa jos ei koskaan aio olla tiellä.

Kritiikin jakamaton oikeus ja velvollisuus on pyrkiä puhumaan tärkeistä asioista ja puhua myös asioista, jotka ovat sille vaikeita tai sietämättömiä. Taipumus vaieta hankalista jutuista on kuitenkin hirveän tyypillistä koko suomalaiselle keskustelumaisemalle, joten en ihmettele että tämä pätee kritiikkiinkin.

Kritiikin tehtävistä

Kritiikin ensimmäinen tehtävä lienee tuoda lukijoiden tietoon tuoreehkoja teoksia, esitellä ne ja viime kädessä arvioida kannattaako jostain taiteenlajista kiinnostuneen haaskata mitään ko. teokseen. Tämä tehtävä kuuluu kritiikille tietysti hyvin päivänkohtaisessa mielessä ja on ns. päivälehtikritiikin olemassaolon oikeutus. Tosin lehdissä kritiikin asemaa nakertavat haastattelut ja muunlaiset henkilökuvat kirjailijoista. En kuitenkaan näe mahdottomana jotain populaaria esseemuotoa, joka säilyttäisi kritiikin tehtävää ja ennen kaikkea kritiikin selkärankaa. Päivälehtikritiikki ei ole “vain” päivälehtikritiikkiä, ja jos sen puitteet tuhotaan sanomalehtipuolella, niin johan pitäisi toimia! Esimerkiksi suuttua, kirjoittaa seiniin, rohkaistua, ei antaa niiden syödä palstamillejä, kirjoittaa vessapaperille, huutaa.

Toinen tehtävä on taiteenalan kentän pohdinta ja keskusteluun osallistuminen ja sen synnyttäminen. Esimerkiksi Kiiltomato.net kehottaa jättämään tällaisen maalailun pois – kriitikon ohjeissa kehotetaan yksisilmäisesti keskittymään ko. teokseen ja säästämään muu keskustelu... keskustelupalstalle, jota ei ole enää olemassakaan. Mikäli kritiikin yleisempi tehtävä sivuutetaan, kritiikistä todella tulee markkinointiportaan juoksupoika, joka keskittyy tietyn tuotteen brändäilyyn. Tähän kun yhdistetään hymistely, niin selkääntaputtelijoiden kritiikki alkaa muistuttaa konseptiltaan internetin suosittelupalveluita, joissa levitetään kivoja juttuja eteenpäin (pannaan hyvä kiertämään, eller hur). Taiteessa ei lopultakaan ole kysymys siitä. Vai voitteko väittää että on?

Tekijä on kuulemma kuollut, mutta olen omasta puolestani täysin valmis pyörtämään nämä puheet kun google tulee ja syö ihmiset. Ei ole ketään, joka lukisi kritiikit tarkemmin eikä ole ketään, joka ottaisi niistä niin paljon itseensä. Joskus kritiikin ajatellaan jopa opettavan tekijää. Ilmeisesti tätä ajatusta vasten Salusjärven sivaltama Maili Östin miete oli heijastettu: kriitikko ei opeta runoilijaa vaan toisin päin. Minkälaista luovuutta minun tekstini saa aikaan toisessa ihmisessä on varmasti kysymys, joka on tärkeä. En osaa itse täysin eläytyä tähän asemaan – tuntuu myös että tekijä voi myös kohdata jotain itselleen täysin vierasta, jotain mitä hän pitää rumana ja vääränä. Silti väitän, että tällaisellakin löydöksellä on arvonsa. Tosin se ei yhtene kritiikin arvon kanssa.

Tekijän aspekti liittyy elävään taidekeskusteluun. Kritiikki voi antaa tekijälle kouriintuntuvan mahdollisuuden osallistua keskusteluun. Kritiikki, jossa sanotaan että “tän kaverin runot on tosi kivoja ja kirjakin on nätti paitsi että mä en tykänny siitä että siinä oli semmonen runo sivulla kuustoista” ei varmaan aktivoi tekijääkään millään tavalla. Tekijöitäkin turhauttavat kritiikit, joissa sanotaan “ihan kiva”. Harkitut moitteet ja keskustelunavaukset sen sijaan kertovat, että homma otetaan tosissaan. Tosissaanottamisessa ei ole lähtökohtaisesti mitään vikaa, vaikka meille nykyisin päinvastaista väitetäänkin.

Jos ajatellaan kritiikin tehtävinä yleisön palvelemista ja taidekeskustelun generoimista, niin voidaan kysyä täyttivätkö T&S:n kokeelliset kritiikit näitä tehtäviä? Se osuu lähinnä kohtaan kolme, joka voisi olla kritiikin lajin kehittäminen itsessään. Tämän toteaminen on tavallaan itsestään selvää mutta samalla kyse on kritiikin genressä hyvin epätyypillisestä lähestymistavasta, joka tietyllä tavalla edellyttää kritiikin ajattelemista itsenäisempänä tekstinä kuin sitä on ajateltu, eräänlaisenä esseekirjallisuutena.

Lukijaan, tekijään ja ennen kaikkea kriitikkoon keskittyvät huomiot onnistuvat kuitenkin jättämään taustalle sen, mikä on oleellista. Se, mitä Salusjärvi nimittää “kulttuuriksi”, yhdistää näitä kaikkia positioita. Ja se on alue, jossa kritiikki viime kädessä toimii. Kritiikki on sellaisessa asemassa, että se ei voi kokeilevuudessaankaan jättäytyä makustelemaan, vaan sen täytyy kyetä havaitsemaan ja artikuloimaan. Kritiikki on aktiivista. Muuten kysymys on jo toisista kirjallisuudesta kirjoittamisen lajeista.

Kokeillaan mutta miten

Jos kritiikki nyt sitten muuttuukin tuotteen välittömästä arvostelemisesta esseeksi tai jopa runoksi, jossa kritiikko näkyy aiempaa selvemmin, pystyykö se edelleen täyttämään kaksi tehtäväänsä? Arvosteltavaan teokseen pohjaava kaunokirjallinen ote voi oikeastaan vaikuttaa lukijaan vasta sen jälkeen kun hän on lukenut ko. kritiikissä arvioidun teoksen. Salusjärvi huomaa vastineessaan juuri tämän ongelman. Tälle ei auta tuhahtaa ja sanoa, että tässä nyt vähän tämmöstä kokeiltiin, vaan tämä seikka on oleellinen. Kritiikki on olemassa yleisöä varten. Jos se lakkaa olemasta yleisöä varten, on paras luoda syntyneelle genrelle joku toinen nimi tai pitää sitä kritiikin sivutapauksena, joka ei välttämättä ole kovin onnistunut muutoin kuin hyvin pienten piirien kannalta. Koska kivaa oli, tulipahan tehtyä.

Salusjärvi huomasi, että T&S:n kritiikkikokeilut olivat kokeellisia erityisesti formaalilla tasolla. Eli kielellä leikiteltiin ja sitä sovitettiin kritiikkitekstiin. Kritiikin konventioita ei taas juurikaan rikottu. Tekstin lopusta selvisi kirjoittajan arvio silloin kun arvio oli mukana. Tekstit siis epäonnistuivat suhteessa yleisöön ja suhteessa keskusteluun runoudesta. Sen sijaan ne synnyttivät kritiikin lajin sisäistä keskustelua, onhan siitä todisteena jo Salusjärven teksti, tämä tässä ja jo aiemmin käyty keskustelu T&S:n blogissa.

Kritiikkinumeron lapsosista suloisin on kuitenkin tämä Johannes Knektmanin katsaus.

Kokeilu – essee – amatilaisuus

Tähänastiset kokeellisen kritiikin versiot ovat lähinnä esseitä teoksista, joista jo pidetään. Pitämisen sävyjä vain muunnellaan ja hyödynnetään teoksia lähtöteksteinä oman luovuuden ilmaisemiseen. On sanomattakin selvää, että hymistely tai intoutumisen ilmaiseminen ei ole kovin palkitseva strategia kovin kauaa. Eikä se ole myöskään rehellistä. Jos kaikki ovat kiinnostuneita vain siitä, mistä haluavatkin olla kiinnostuneita, säilyy keskustelu kaikesta hegemonisena. Viime kädessä kyse on siitä, että kirjoittavat ihmiset haluavat olla kiinnostuneita vain teoksista, joista on hyötyä oman kirjoittamisen kannalta, ja kritiikistä tulee kriitikon omaehtoisen lukemisen välitilinpäätös. Mikäs siinä, jos kritiikki ei ole sitä ensiarvoisesti.

Tuntuu, että kaikki haluavat nykyisin julistaa olevansa marginaalissa ja käyttäytyvät sen mukaisesti. Unohdetaanpa se marginaali välillä. Kritiikki on oikeasti olennaista, ja siitä on syytä pitää kiinni. Myös kokeilevuus on tärkeä asia, ja hyvä reaktio siihen, että kritiikki on vähällä kadottaa olennaisuutensa juuri tuohon Salusjärven kuvaamaan kainosteluun.

Valitettavasti Tuli & Savun tekijät eivät antautuneet erityisesti keskustelemaan Salusjärven kanssa. Ainakaan vielä. Lehdessä on Virpi Alasen lyhyt vastine, joka on kuitenkin välttelevä. Lähinnä Alanen vetoaa kriitikoiden professionaalisuuteen ja siihen, että sai itse paljon kokeellisesta kirjoittamisesta.

Erityisesti korvaani särähtää puhuminen professionaaleista kriitikoista. Aiemmin ammattimaisuudella pätemistä on harrastanut Kiiltomato.net, joka jo kuolleella keskustelufoorumillaan puolusti näkyvästi “ammattilaiskriitikoitaan”.

En tiedä miksi tätä ammattimaisuutta halutaan korostaa maassa, jossa kriitikko ei voi olla kenenkään ammatti minkään perinteisen työn ehdoilla. Alanen puhuu myös kriitikoiden palkkioista. Samojen palkkioiden puitteissa voidaan harrastaa monenlaista huolimattomuutta. Se, että joutuu tekemään työn nopeasti, ei automaattisesti ole sama asia kuin työn tekeminen huonosti tai aina samalla tavalla. Minustakaan ei ole hyvä se, että kriitikko ei pysty keskittymään kunnolla siihen mitä tekee, koska palkkiot ovat niin surkeita. Siksi kriitikot nimenomaan ovat harvoin ammattilaisia. On täysin selvää, että ammattilaisia kaikki kritiikkiä kirjoittavat eivät voi olla, mutta olen kantanut huolta siitä, että ammattikriitikkouden pitäisi ainakin periaatteessa olla mahdollista.

Ammattilaisuudesta – osaamisen tasona? kiltalaisuutena? – puhuminen vaikuttaa suorastaan erikoiselta kontekstissa, jossa pyritään luomaan muhevaa maata kokeilevuudelle kukoistaa. Kritiikin leipätyöläinen tekee kuitenkin väistämättä suurimman osan teksteistä rutiinilla ja nopeaan tahtiin, eivätkä useimmat kirjat sen enempää tarvitsekaan. Ehkä meistä pakertajista voisi puhua jollain muilla sanoilla, esimerkiksi vanha kunnon amatööri on oikein hyvä sana, siinä on sopivasti rakkauttakin. Myös amatilainen kuulostaa soveltuvalta sanalta.

Joka tapauksessa T&S:n kritiikkivuodesta taitaa tulla satoisa.