Entry tags:

anna saari, arvostelut, gummerus, kirjallisuuskilpailut, kritiikki, kustantamot, liisa mäkelä, mikko aarne, panu routti, ritva tanhuanpää, runot 2009, runous, sampsa rasimus, suomalaisuus, suomi

Arvostelu Runot 2009 -antologiasta
[edit: Arvostelu ilmestynyt Teema-lehdessä 1/2009]

Helsinki, Utsjoki, Nuorgam – on opeteltava kaatumaan!

Runot 2009. Gummerus 2009.

Isot kilpailut ovat kirjallisuuspolitiikkaa tässä ja nyt. Runot 2009 -antologia sisältää Gummeruksen, Nuoren Voiman Liiton, Imagen ja Xeroxin järjestemän Suuren Runokilpailun kärkikymmenikön. Antologian tekstit edustavat kustantamon oman mainonnan perusteella suomalaisen runouden nykyhetkeä ja tulevaisuutta.

Runot 2009 sisältää konservatiivista runoutta, ja yksinomaan sitä. En tahdo sanoa, että sen runot olisivat huonoja, omassa lajissaan ne ovat hyviäkin. Linjanvetona Runot 2009 on määrätietoinen.

 Viime vuosina avantgardea on juhlittu, on innostuttu kielirunoudesta, digirunoudesta, kaikenlaisesta kuhinasta ja energisestä kokeilunhalusta. Pelkkä vilkaisu antologiaan paljastaa, että merkkiäkään tästä innosta ei näy. Eikö lähes yhdeksänsadan kilpailuun osallistuneen teksteistä todellakaan löytynyt yhtään  “erilaista” runosarjaa? Varmasti niitä oli, vaan ne eivät sopineet Runot 2009 -antologian linjaan. Sanomalehtiarvosteluissa moititaan nykyrunoutta usein vaikeudesta. Nyt ei tarvitse valittaa, luistin luistaa ja suksi suhkii: Runot 2009 ei ole antanut sivun vertaa myöten “vaikeammalle” runoudelle.


Korkealle nousee huippurunous

Runovuosi 2009 näyttää ihan kivalta. Sympaattiselta jopa, pikkaisen hassuttelevalta, lapsuuttaan muistavalta, naisen ja miehen suhdetta tapailevalta, kotikaupungin tähtitaivaita tiirailevalta. Väliin tuntuu, että kirjoittamiskoulutuksetkin kantavat hedelmää, komposition oppien mukaisesti on pantu sanaa peräkanaa ja vieri viereen.

Antologiat ovat ainakin aiemmin olleet oivia paikkoja vaalia runouden moniäänisyyttä. Nyt sen vaalimisessa on epäonnistuttu. Panee ihan epäilemään, että moniäänisyydet on tarkoituksella vaiennettu. Tähän antaa aihetta Mikko Aarnen esipuhe, joka suoraan sanoo, että jäävuoren huippu on pieni suhteessa vuoreen. Käsillä on nyt se huippu, joka on nostettu pinnalle painamalla jotain muuta pinnan alle.

 Antologian voimakkaimmat runot kertovat persoonallisella kuvakielellä kasvusta aikuiseksi. Tällaista runoa kirjoittavat runokilpailun voittaja Anna Saari ja kakkonen Ritva Tanhuanpää. Kolmanneksi  tuli Panu Routti, jonka “Faabeli” ja “Ilmankielet” edustavat nimenomaan kansallista aiheistoa. Ällistyttäminen kasvukertomuslyriikan saralla on vaikeaa, koska sitä kirjoitetaan paljon. Tanhuanpään “Äiti ja muita katvealueita” kannattaa lukea Runot 2009 -antologiasta, jos naiseksi kasvamisen aihepiiri kiinnostaa. Esimerkiksi hänen vuodenaikojen mukaan nimetyt runonsa ovat hienoja. Niiden keskeinen kuva on soiva korurasia, jonka asema runossa muuttuu vuodenajan mukaan:

Useimmista antologian runoista kuuluvat naapurintyttöjen ja -poikien tavalliset, arkiset äänet. Se on jotenkin rohkaisevaa. Kuka tahansa voi kirjoittaa mukavia runoja ja onnistua (ihan niinkuin Amerikassa). Hulppeimmillaan banaalisuus on tällä tasolla:

Ajattelin tätä ensin näennäisen helppona runona. Jospa kirjoittajan muut työt selvittäisivät näiden säkeiden ärsyttävän joutavuuden? Muut runot ovat pieniä, paikoin osuvia arkihavaintoja, jotka näyttävät kuuluvan samaan löyhään kokonaisuuteen. Ehkä tämä on piilorivo runo – että kaupan sulkemisaikaan hedelmäosastolta löytäisi suloisia persikkapeppuja? Olisiko kieli noin poskessa? Tai sitten on kyse juuri siitä mistä kirjoitetaan. Tuttua puuhaa kaikille: marketin hedelmäosasto ja persikan löytämisen vaikeus kovassa kiireessä. Ehkä tarkoitus oli häiritä lukemista, arkifilosofisena eleenä, tai ehkä tämä oli sittenkin alluusio Juha Seppälän Super Marketiin.


Tältä Suomi nyt saa luvan näyttää

Antologian punainen lanka on suomalaisuus. Kustannustoimituksen linjaus panee runotkin vetämään yhtä köyttä. Esipuheesta strategia selviää: “Suureen runokilpailuun saapui parisenkymmentä tuhatta runoa [...] Jos lukisi ne henkilöautossa Helsingistä Nuorgamiin, matkaa tulisi yhtä runoa kohden hieman yli kymmenen autonmittaa [...] Tämä kilpailu jättää jälkeensä pettyneitä pääkaupunkiseudulta Utsjoelle” kirjoittaa Mikko Aarne, Gummeruksen kotimaisen kirjallisuuden kustannusjohtaja. Nytkö ratsastetaan kansallisella identiteetillä, tehdään yhtä Suomea etelästä pohjoiseen?

Runojen aiheisto ja kuvasto tukevat tätä ajatusta. On suomalaista tuokiokuvaa, kaupungissa ahdistumista, kotimaan paikannimiä ja kansallisia myyttejä: Lallista juoppolalliin (Panu Routti), “harmaus pärskii / Katariinanniemen yli / usva ui Kymijokea” (Liisa Mäkelä), “hän näki karhun / se oli tullut rajan takaa”(nimimerkki Olmi), “Tähdet / hitaat kuin Kemijoki” (Sakari Kursula), “Mihin rakkaani oli mennyt, kultapossukerhoni presidenttini, tuuliajolle jätetty kansakunta” (Miika Peltola).

Kansalliseen projektiin liittynevät runojen helppous ja lähestyttävyyskin – suomalaisuuteen kun kuuluu suora ja vaatimaton puhe, maanläheisyys ja maitotölkin lehmä. Sinänsä kansallisen runouden kokoamisessa ei ole mitään vikaa, mutta Runot 2009 -antologiaan on valikoitu enimmälti neutraalia runoutta, joka ei kerro mitään suomalaisuudesta eikä varsinkaan runoudesta vuonna 2009. Kovasti antologia silti yrittää ottaa runouden ja suomalaisuuden rautakouraansa, kaupallistaa tehokkaasti idean suomalaisesta nykyrunoudesta. Sikäli paljon edellisen Suuren Runokilpailun menestyjiä mainitaan takaliepeessä ja esipuheessa.

Moitittavaa Gummeruksen kansallisessa projektissa on se, että se hylkää suuren osan suomalaista runoa – sadat osallistujat olivat mahdollisuus, eivätkä öljyä lätäkössä tai roskia ja oksennusta ostoskassissa (ks. Aarnen esipuhe). Esipuhe uhkuu ylimielisyyttä latistamalla kilpailussa “hävinneet” tyypeiksi,  joiden kirjoittaminen on tärkeää, jotta voittajat voisivat seisoa heidän olkapäillään. Moitittavinta on se, ettei kilpailukutsussa kehotettu pyrkimään suomalaisuuteen. Se on kuitenkin otettu antologian kehikoksi. Kilpailijoiden olisi ollut hyvä tietää että suomalaisuudella olisi voinut herättää kustannustoimittajien huomion. Ilmeisesti antologian toimitusperiaatteena oli valita suomalaisen jokamieheyden parhaimmisto, vain hiukan kärjistäen sanottuna.

Konservatiivisuus näkyy muutoinkin kuin kokeellisuuden puutteena. Runojen yhteiskunnallisuus on käytännössä olematonta, ainoastaan nimimerkki Olmin runoissa on vähän ruutia, mutta sekin haisee 1980-luvulle. Antologiassa ei näy mitään jälkiä muista kulttuureista, vaikka Suomessa asuu jo paljon kirjoittavia ihmisiä, joiden juuret ovat muualla. Ei ideologisuutta, ei uskonnollisia aiheita edes silmänruuaksi, runoa ei voi yllättää filosofeeraamassa. Yhdessäkään tekstissä ei olla ulkomailla, mitä nyt vähän Jolly Rogeria ja pientä eksotismia vilkutetaan. Satojen osallistujien joukosta on onnistuttu valitsemaan ne, joissa ei ole mitään vinksallaan. Suomi on vieläkin yksi – puhdas, valkoihoinen ja agraari maa, jonka runoudessa “varpusparvi pyrähtää sänkipellolta päin ohikiitävää autoa” (Liisa Mäkelä).


Jäällä rähmällään

Erityisen tarkkaan on luettava Mikko Aarnen matalamielinen esipuhe. Se tekee selväksi pelin hengen. Hän kirjoittaa kisassa hävinneistä, pettyneistä, mikä on erittäin epäkohtelias ele missä tahansa kilpailussa kun voittajat saavat astua parrasvaloihin. Aarne omistaa esipuheensa ”tuntemattomalle runoilijalle” – niin nimimerkki Olmille kuin niille sadoille, joiden runoja ei antologiaan valittu. Hävinneistä, pettyneistä, joiden työ on kuitenkin arvokasta, jotta voittajat saisivat päänsä vedenpinnan ylle.

Aarne käyttää häpeämätöntä retoriikkaa: “Mutta jotta voisi pettyä, täytyy ensin olla unelma [...] ”. Aarne siis veikkaa että kisassa “hävinneet” ovat pettyneitä, ja että heidän unelmansa olisi ollut voittaa ja saada runonsa julki tätä kautta. Mahtoivatkohan voittajat unelmoida tällaisesta tunnustuksesta?

Aarnen esipuheen huipennus kuulostaa perin erikoiselta: “Jos aikoo opetella luistelemaan, on ensin opittava kaatumaan. Se, joka pelkää kaatumista, ei uskalla ottaa potkuakaan vaan on tuomittu hytisemään jään laidalla ja katsomaan, kuinka muut tekevät piruettejaan”. Kenestähän Aarne mahtaa puhua? Esipuhe vaikuttaa keskisormennostolta kaikille mukana olleille.

Vai onkohan Aarne huolissaan kustannuskentän muutoksista? Gummerus taisi tämän antologian myötä sanoa itsensä irti hyvästä osasta runoutta, ja aikoo ilmeisesti jättää sen kannattamattomana pienkustantamoille. Uusi runous nimittäin elää nyt, vuonna 2009, näiden perinteikkäiden talojen ulkopuolella, tuomittuna “jään laidalle”. Luulenpa että siellä jääkentän reunoilla piirrellään ihmeellisiä kuvioita kirkkaalle pinnalle, jota yksikään luistin ei ole viillellyt. Kauniita kuvioita. Siellä talven valo kimaltaa niillekin ramparaukoille, jotka eivät ole luistimia jalkaansa saaneet tai uskaltaneet.