maaria pääjärvi (surskorpa) wrote,
maaria pääjärvi
surskorpa

Mitä kirjallisuudentutkimuksella voisi olla sanottavaa? 2/3

[jatkoa edelliseen entryyn]


III Tekstienvälisyydestä ja merkittävistä merkityskentistä


Tietysti minä olen “saussurelais-barthesilaisessa” kielikäsityksessä marinoitua sukupolvea. Mutta silti Santeri Nemon tulkinta siitä menee jo yli minun ymmärrykseni: “Ei riitä, että tyhjennetään yksittäinen teos, jota siis niin mielellään tulkitaan, pelkäksi intertekstuaaliseksi kimpuksi tai genren, tyylin ja kielen hybridiksi, jossa kirjailijan tai kirjoittajan intentioilla ei ole merkitystä.” Tiedän, että tutkimuksen retoriikkaan kuuluu taata se, että tämä tutkimus ei tietenkään ole tyhjentänyt tätä teosta. Sehän on itsestäänselvyys, tutkimuksen topos. Ja mitä merkitsee “pelkkä” tässä yhteydessä? Intentioiden merkitys on kielletty ainoastaan suhteellisesti: niiden dominanssin kieltäminen ei merkitse vielä niiden täydellistä kieltämistä – vaikka se useissa yksittäisissä tutkimuksissa historian vaiheissa on merkinnyt sitäkin. Mutta kirjallisuudentutkimuksen äärivedot eivät ole kirjallisuudentutkimuksen tila, eivätkä sen historialliset äärivedot ole nykyisen tutkimuksen kuva.


Kirjallisuudentutkimuksella on intention kanssa historiallinen kompleksi, joka pääsee jopa luonnehtimaan sitä välillä. Minä olen kuitenkin käsittänyt tekijän erääksi teosten merkityskentistä. Kuten S.N. sanoo, uuskritiikki on todella pidättäytynyt tekijäseikoista Yhdysvalloissa ja strukturalismi Venäjällä ja Itä-Euroopassa, mutta "tekijän kuolema" oli yhtä kaikki ranskalainen teoria ja siellä uuskritiikki ei vallinnut. Samalla kun puhutaan kansalliskirjallisuuksista niin voitaisiin puhua suuristakin alueellisista eroista kirjallisuudentutkimusten välillä; mainittakoon vielä että suomalaisen tutkimuksen tilanne muistutti Ranskan tilannetta juuri biografistisen painotuksen osalta eikä ole ihmekään että suomalaisessa opetuksessa tekijäkriittisillä teorioilla on niin merkittävä sija. Onhan se johtanut siihen, että monista suomalaisista kirjailijoista on vaikea löytää mitään uudenlaista tietoa, koska elämäkerrat on tehty hyvinkin viisikymmentä vuotta sitten tai ei ollenkaan (missä ovat V.A. Koskenniemen tai Kaarlo Sarkian elämäkerrat?). Mutta ei tarvitse kuin vilkaista vanhaa biografismia niin ei ole vaikea käsittää mistä lähtee innokas tekijän kieltäminen. Sekin pitäisi käsittää osana kontekstiaan. 


"Tekijän kuolema" tuottanut myös hienovaraisia keinoja lukea tekijä mukaan kirjallisuuden merkityksiin. Se ei koskenut välttämättä tekijää sellaisenaan vaan traditiota, joka oli täysin sidottu tekijään ja vieläpä välillä perin naurettavin metodein ja epäolennaisuuksin. Tekijän kuoleman ärhäkkä julistus ja tekijän merkityksen marginaalistaneet teoriat nimenomaan pakottivat keksimään parempia välineitä tekijän merkityksen pohdintaan ja kirjallisuuden analysointiin niin, että tekijä voi olla läsnä. Tekijän itsestäänselvästä asemasta teoksen merkityksen takaajana on tullut yksi teoria teorioiden joukkoon, niinkuin sen mielestäni kuuluu ollakin. Tuloksia on nähtävissä jo erinäisissä artikkeleissa ja väitöskirjoissa.


Intertekstuaalisuus näyttäytyy Santeri Nemon tekstissä pääasiallisena oikeiden, hyvien tai kirjallisuustieteellisten tulkintojen vihollisena. Intertekstuaalisuuden ongelmallisuudesta tutkimuksen välineenä – ja eritoten sen ainoana välineenä – on puhuttu hyvinkin paljon. Sen tapa saada jotain irti tutkimuskohteestaan on sinänsä oivaltava, mutta se on varsin rajoittunut väline tutkimuksen käyttöön. Uhkana on juuri mielivaltaisuus ja tutkimustulosten irrelevanssi. Oikeastaan yleinen kirjallisuustiede (comparative literature) on tutkinut aina tekstienvälisiä eli intertekstuaalisia suhteita. Ne ovat minunkin tutkimukseni keskeisintä aluetta, vaikka teoreettiset käsitteet ovat muita. Intertekstuaalisuus pohjaa erilaiseen käsitykseen tekstistä kuin perinteiset tekstienvälisyyden tutkimuskäsitteet, ja pystyy lisäämään liikkuvuutta tekstien välillä. Ymmärtääkseni S.N. ei pidä intertekstuaalisuuden mukanaan kantamasta tekstikäsityksestä, joka taas on minulle väistämätön osa kirjallisuuden olemusta ja muotoutumista. Tosin sillä varauksella, että en allekirjoita mitä vain tekstimääritelmiä, äskeiseen väittämään ei ole syytä suhtautua liian lupsakasti.


Näen intertekstuaalisuuden pikemminkin lukemista kuin tutkimusta luonnehtivana teoriana. Ja lukeminenhan on meille kaikille vapaata, ja intertekstuaalisuuden mullistavuus on juuri tässä. Lukijalla on täysi lupa assosioida ja luoda yhteyksiä, antaa tekstin johtaa ja osallistua aktiivisesti siihen, mihin hän tekstin kanssa suuntaa. Yksityisellä lukijalla ei ole minkäänlaista näkyvää tai näkymätöntä vastuuta lukea jollain autoritaarisesti säädellyllä tavalla. Teksti pystyy ajattelemaan ajatuksia, joita sen tekijä ei ole tietoisesti tarkoittanut, ja lukija pystyy ajattelemaan periaatteessa rajattoman sarjan asioita, joihin monineuvoinen teksti kietoutuu. Intertekstuaalisuus osoittaa tavallaan tekstikäsitystä: teksti käsitetään periaatteessa omaehtoisena ja loputtomana olentona, joka saa ja jolle aktiivisesti annetaan erilaisia merkityksiä eikä minkään näistä merkityksistä tarvitse kanonisoitua (myös merkityksellä on kaanon). Tutkimusta kuitenkin rajoittavat tieteellisen tutkimuksen yleiset pelisäännöt: tulosten (tulkintojen) on oltava perusteltuja ja niiden on oltava yleisesti tai tutkimusalan kannalta olennaisia. 


Tässä Santeri Nemon toivomus kirjallisuuden tuottaman nautinnon ja lukemisen rikkauden alleviivaamisesta ja kirjallisuusteoria kohtaavat. Kirjallisuudentutkimuksessa on viime vuosien aikana puhuttu paljon lukemisesta – eikä minkään mekanistisen reseptioestetiikan kannalta – vaan pikemminkin rakkautena, kohtaamisena, eettisenä kenttänä ja ilon ja nautinnon kenttänä. Roland Barthesilla oli esimerkiksi oma tapansa selittää tämä rakkaus, lukeminen ja siihen liittyvä nautinto ja ilo. Nemon havainto siitä, että painotus siirtyy lukijaan, on oikea. Mutta sen sijaan epäily siitä, että Barthes ei itse olisi tajunnut asiaa, on väärä. Barthesilta on ilmestynyt runsaasti tekstin nautintoa ja kielen iloja ja surua vastaanottajan kannalta pohtivia tekstejä – minun suosikkini on La Chambre Claire (suom. Valoisa huone; käsittelee henkilökohtaisella tavalla valokuvien tunnemerkityksiä ja katsojuutta). Tietysti tekstille herkkä Barthes saattaa näyttäytyä meille nykyisin auktoriteettina ja isähahmona, joka täytyykin tappaa, periaatteessa koska hän on sen tapettavaksi tuomitun isän istuimella. Mutta miksei sitten Jonathan Culleria samalla, vaikka onkin hiukan nuorempi?


Mutta miksi juuri tutkimuksen tehtävänä olisi palauttaa lukemisen ilo lukijoille, kuten S.N. peräänkuuluttaa? Siis ihmisille, joilla se ilo jo on, ja jotka eivät välttämättä tarvitse mitään oppaita ilonsa toteutumiseksi (ja tätä intertekstuaalisuudenkin teoria periaatteessa julistaa)? Kunpa kirjallisuusarvostelijatkin osaisivat olla ilon kätilöitä sen sijaan että iloa pilattaisiin. Mutta yhtä kaikki olen varsin vakuuttunut siitä, että lukijat osaavat iloita lukemastaan ilman kirjallisuuden asiantuntijoita. Asiantuntijoille jää muita tehtäviä, ehkä oivalluksen ja ilon syventäminen, vaihtoehtoisten lukutapojen näyttäminen, yksinkertaisesti toisinaan tiedon tuottaminen ja huomion kiinnittäminen joihinkin tekijöihin tai teoksiin, lukemiseen, lukijuuteen, kirjallisuuden piirteisiin jne. Eivät mitään vähäpätöisiä tehtäviä, mutta niiden suhde ilon palauttamiseen on vähintäänkin kyseenalainen – jo siksikin että en tiedä mitä mieltä on palauttaa ilo, joka ei uskoakseni ole koskaan kadonnut mihinkään.

 


IV Mitä on kirjallisuudentutkimus, miksi sitä on olemassa ja miksi minä teen sitä


Tämä onkin minulle kaikkein vaikein kysymys. Minä pystyn puhumaan kirjallisuuden merkityksestä itselleni; kirjallisuus itsessään on aivan hyvä puhumaan merkityksestään ja lunastamaan paikkansa, mutta onko kirjallisuudentutkimus siinä hyvä? Mikä on tutkimuksen merkitys kirjallisuudelle, lukijoille ja yhteiskunnalle laajemmin?


Kirjallisuus ihmisen toimintana ylipäänsä oikeuttaa itsensä tutkimuskohteena. Kirjallisuudentutkimus on ainoa yliopistollinen oppiala, joka tutkii kaunokirjallisuutta systeeminä ja sen sisältämiä artefakteja yksittäisinä seikkoina. Minusta tässä on jo aivan riittävästi oikeutusta oppialan olemassaololle, ja jos vielä nimenomaisesti puhutaan akateemisesta, humanististen tieteiden piiriin kuuluvasta alasta. Tässä ei siis ole merkitystä sillä, kykeneekö kirjallisuudentutkimus juuri nyt tarjoamaan mitään maailmankuvallisesti mullistavaa (ja suhteessa mihin).


Kirjallisuudentutkimuksella on yksi merkittävä erityispiirre. Kirjallisuuden luonteen tutkiminen jakautuu väkisinkin itsensä kirjallisuuden ja kirjallisuudentutkimuksen välille. Niiden media on sama, siis ne ovat tekstiä. Kirjallisuudentutkimus on tekstiä, joka tutkii tekstiä, niinsanotusti toissijaista, joten sen tarvitsee myös olla puolustelemassa olemassaoloaan. Mutta myös kirjallisuudella on hyvät keinovarat tutkia itse itseään. Jos verrataan esimerkiksi kuvataiteeseen, niin kuvataide tutkii itseään eri mediassa (väri, viiva, valo jne) kuin sitä tutkiva tiede (visuaalisen kulttuurin tutkimus tai taidehistoria), joka tuottaa tutkimuksensa tekstinä. Kirjallisuudentutkimus taas on ainoa taiteentutkimuksen ala, joka tuottaa tutkimusta samassa mediassa kuin sen kohde on. Verrattuna filosofiaan asetelma voisi olla seuraava: filosofian alalla tehty tutkimus on tietyssä mielessä filosofiaa ja filosofian muokkaamista, se ei ole väistämättä toissijaista filosofian tutkimusta, vaikka tietysti siihenkin sisältyvät filosofian historian ja instituutioiden kysymykset ja lisäksi tieteenfilosofia.


Minäkin hyökkään kirjallisuudentutkimuksen kimppuun tuon tuostakin. Enkä tiedä miten saan selittettyä ikinä kenellekään miksi kirjallisuudentutkimusta tarvitaan, tai että mihin minun työtäni tarvitaan. Että näkisitte joskus toisin? Että ymmärryksen moniäänisyys tulisi mahdolliseksi? Että voisimme puhua monesta asiasta yhtä aikaa luontevasti keskenämme? Minä en tiedä, pohjimmiltaan, ja voin vaikka puhua institutionaalisesti (kuten edellisessä kappaleessa tein). Mutta muuten voisin vedota muurahaiseen ja heinäsirkkaan, ja muistuttaa, että sadun moraalinen ulottuvuus ei jää vielä siihen, että heinäsirkka ei ansaitse kattoa päänsä päälle. 


Ehkä minäkin näen kirjallisuudentutkimuksen kirjallisuuden loisena. Ja kysymys on minulle myös hyvin henkilökohtainen; tämähän on minun työtäni ja voidakseni tehdä sitä, minun täytyy jotenkin uskoa että kyse on tärkeähköstä asiasta, minkä ulottuvuuden milloinkin muistan tärkeäksi (ja tämäkin usko on henkilökohtainen vaatimus: maailma on täynnä ihmisiä, jotka osallistuvat täysin hyödyttömien teollisuustuotteiden valmistamiseen, kummemmin ihmettelemättä). Kuitenkin arkisen työskentelyn kehykset ovat aika ahtaita ja yksittäisiä kysymyksiä ratkaistessaan on helppo hukata isompia. 


Karkeasti ottaen kirjallisuudentutkimuksen ominta alaa on kirjallisuuden lainalaisuuksien ja funktioiden pohtiminen. On kokonaan toinen asia mitä se sisältää. Laajemmin ottaen tähän tulee myös kirjallisuuden merkityksen pohtiminen: mitä lukeminen, kirjallisuus, kirjoittaminen merkitsee ihmisille filosofisessa mielessä ja yhtä mitä se merkitsee jossain tarkemmin rajatussa historiallisessa mielessä. Tähän kytkeytyvät esimerkiksi kirjallisuustieteen pohdinnat tekstin luonteesta ja sen statuksesta ihmisten universumissa. Meillä on kuitenkin laajoja lukemisen instituutiota, kirjastoja, äidinkieli ja kirjallisuus -niminen oppiaine kouluissa, kaupallisia kustantamoja, kirjoittajapiirejä. Nämä instituutiot ovat myös vahvoja ja huoli siitä, että televisio ja videolaitteet syrjäyttäisivät kirjan, on hieman liioiteltu (kirjallisuuden ja tekstin asemasta muuttuvassa mediaympäristössä on kirjoittanut mm. Mikko Lehtonen). Mutta millä tavalla kirjallisuustiede sitten pystyy avaamaan kirjallisuuden, kirjoittamisen ja lukemisen merkityksiä sosiaalisesti, maailmankuvallisesti tai filosofisesti?

Tags: akateemisuus, intertekstuaalisuus, kirjallisuudentutkimus, merkitys, tiede, työ
Subscribe

  • Poseerausluento

    Tuli tällainen sähköpostiviesti: "Tule kuvattavaksi yliopiston juhlavuoden historiaesitteeseen 15.9. klo 9.30!…

  • Onnea, niin maan palijo!

    ...koska ei tässä nyt voi enää muutakaan sanoa. Mm. Jorma Ollila ja Eero Huovinen on valittu Helsingin yliopiston hallitukseen.…

  • Vissio ja misio

    Eräs perehtynyt kertoi minulle, että Civilization-pelin renessanssin avaava keksintö on nimeltään Invention. Samaan tapaan…

  • Post a new comment

    Error

    default userpic
    When you submit the form an invisible reCAPTCHA check will be performed.
    You must follow the Privacy Policy and Google Terms of use.
  • 0 comments