maaria pääjärvi (surskorpa) wrote,
maaria pääjärvi
surskorpa

Mitä kirjallisuudentutkimuksella voisi olla sanottavaa? 3/3

[jatkoa kahteen edelliseen entryyn]


VI Takaisin tulkintaan?

Varsin pianhan sen jälkeen, kun tekijältä oli riisuttu tekstiin liittyvä valta, ja redusoitu se mm. Barthesin toimesta kieleen, valta sysättiinkin lukijalle, mistä muodostui omanlaisensa este kirjallisuustieteellisen tulkinnan käsitteen hahmottelulle: sen sijaan, että hakisimme jonkinlaista validiteettia tulkinnallemme, päädyimme tilanteeseen, jossa on periaatteessa aivan yksi ja sama, mitä teksti meille tarjoaa, valtahan on meidän”, kirjoittaa "Santeri Nemo".


Tästä olenkin ehdottomasti jo eri mieltä, koska tulkinnan käsittäminen ja sen validiteetin pohtiminen on mitä olennaisin osa kirjallisuustieteen piirissä käytävää keskustelua. Saamani opin mukaan tutkimuksen väitteiden pitää aina perustua kohdetekstiin. Arvo on aikalailla kiistämätön. Eräs tiedeyhteisön absoluuttista vaateista on validiteetti, ja kirjallisuudentutkimuksessa valtaa pitää ainakin tällä hetkellä tekstilähtöisyys. Tee mitä teet, mutta jos tutkimus suhteessa tekstiin on huttua, niin tutkimus on huono. Huonon tutkimuksen julkaiseminen tai heikkolaatuisen väitöskirjan läpipäästäminen on taas laajemman luokan ongelma, josta on vaikea syyttää kirjallisuusteoriaa tai kirjallisuudentutkimusta. Väitöstilaisuuksissa esimerkiksi tutkimuksen validiteetti suhteessa tekstiin on yleinen keskustelunaihe, ja respondentti kyllä kuulee opponentilta, jos on epäonnistunut näin tärkeässä tehtävässä.


Käsitän, että Santeri Nemo pitää tutkimuskysymysten muotoilemista ongelmallisena, koska ne usein muotoillaan tekstistä piittaamatta. Siis toisinaan tutkijalla on olemassa kysymys tai ilmiö, jota hän haluaa tutkia, mutta ei sopivia tekstejä (minunkin tutkimukseni on sellaisessa vaiheessa, että tekstien soveltuvuutta siihen pitää pohtia - näin usein käy kun tutkitaan jotakin sellaista ilmiötä, joka ei määrity vain tietyistä yksittäisistä teksteistä). Kuitenkin kirjallisuudentutkimus on tyypillisesti ennakoivaa tutkimusta: ennenkuin tekstiltä kysytään, tiedetään suunnilleen, mitä tulokset tulevat olemaan. Tällöinhän tekstiltä ei alunperinkään ole mielekästä kysyä mitään sellaista, mihin se ei voi vastata. Kysymyksen muotoilussa taas tulkinnalla on oma osansa, koska tutkimuskysymyskin saattaa muotoutua uudelleen tutkimuksen aikana. Tämä taas liittyy nimenomaan kohdetekstin kuunteluun ja tulkitsemiseen.


Osa tulkintaa on myös laajempien systeemien tulkitseminen. Jos tutkin vaikkapa Batseban hahmoa 1900-luvun kaunokirjallisuudessa, joudun lukemaan suuren määrän tekstejä, valitsemaan niistä keskeiseksi aineistoksi muutaman, joita pidän syystä tai toisesta tärkeimpinä, valaisevimpina tms. Tässä valikoinnissa teen jo tulkinnan useasta kaunokirjallisesta tekstistä. Lisäksi minulla on tulkinta tai sarja tulkintoja Batseban hahmosta. Sen lisäksi minulla on todennäköisesti teoreettisia tulkintoja ja tulkintakehyksiä siitä, miten Raamatun mytologiaa esitetään 1900-luvun kaunokirjallisuudessa, tulkintoja 1900-luvun mahdollisista maailmankuvallisista aineksista, jotka ovat voineet vaikuttaa Batseban hahmoon (verrattuna vanhempiin, 1800-luvun Batseboihin tai siihen alkuperäiseen Batsebaan Ensimmäisessä Kuninkaiden kirjassa). Esimerkiksi maallistumista tai naisen aseman muuttumista voi pitää tällaisina tekijöinä. Lisäksi tulkintoihin vaikuttavat kirjallisuushistorian kehykset, mm. modernismin vaikutus romaaniin ylipäänsä ja sen vaikutus Batseba-hahmoon ja lisäksi esimerkiksi historiallisen romaanin genren muotoutuminen. Ja tässäkin on vain osa asioista, jotka pitää tarkistaa ja kirjoittaa. Tekstilähtöiselle lukemiselle jää vain yksi perustava osa tutkimusta: nimittäin Batseban ymmärtäminen kussakin käsiteltävässä tekstissä. Tällaisessa tutkimuksessa esimerkiksi kirjailijan esille ottaminen jää automaattisesti vähäiseksi, koska kysymys ei kohdistu yksittäiseen teokseen, eikä yksittäisen kirjailijan tuotantoon, vaan juutalais-kristillisen tarinaperinteen hahmoon. Batseban hahmon tutkiminen 1900-luvun romaanissa on täysin validi kirjallisuudentutkimuksen aihe, mutta se edellyttää täysin erilaista otetta kuin aihe “Kertoja Jean Genet'n romaanissa Notre Dame des Fleurs” (mm. narratologian kertojateorioiden huomioonottaminen, kertoja ja seksuaalisuus, romaanin hyvin tarkka lukeminen, henkilödynamiikan huomioiminen, yleisemminkin käsitys Genet'n tavasta käyttää autobiografista minäkertojaa) ja myös erilaista otetta kuin aihe “Englantilainen aateli Sacheverell Sitwellin novelleissa” (S.S. itse aatelissuvun vesana ja nykyisin suhteellisen tuntemattomana kirjoittajana, tavat kuvata aatelia tietyn ajan engl. kirjallisuudessa – esim. P.G. Wodehouse, novellin tyyppi jne.). Tulkinnalle lankeaa aina muitakin kuin tekstin määrittelemiä kehyksiä.


Omassa työssäni kysymys tulkinnasta on tärkeä, niin tärkeä, etten ole oikeastaan tullut ajatelleeksi että jossain voisi olla kirjallisuudentutkija, jota tulkinnan ja lukemisen kysymykset eivät kiinnosta ollenkaan – siitäkin huolimatta että erilaisissa tutkimuksissa kysymysten painokkuus ja painopisteet vaihtelevat paljonkin. Eri asia on myös se, kuinka selvästi näitä tutkimuksen kehyksiä on aina kirjattu itse tutkimukseen tai sen pohjalta tehtyihin artikkeleihin. Läpinäkyvyyskin on yksi tutkimuksen absoluuttisia ja tiedeyhteisön jakamia arvoja; käytännössä se merkitsee sitä, että omat lähtökohdat, lukutavat ja lähteet täytyy paljastaa tutkimuksessa.


Santeri Nemo näyttää ehdottavan tutkimusmallia, jossa keskityttäisiin yhden tekstin lähilukuun. Uuskritiikin lanseeraama lähiluku on kieltämättä vakiintunut osaksi kaikkea kirjallisuudentutkimusta. Tällaista lukutapaa voi esimerkiksi ihastella muutamista runoilijoista kirjoitetuissa opaskirjoissa (1960-luvulla oli niiden kulta-aika). Niissä asiantuntijalukija on tekstilähtöisesti esittänyt kompaktit selvennykset runoista (mm. William York Tindall: A Reader's Guide to Dylan Thomas, 1967). Näissä myös usein otettiin tekijä huomioon, esimerkiksi lainaamalla kirjeitä tai toteamalla, että kun tekijä kirjoitti tätä runoa, hänellä oli lemmensuruja.


Ymmärrän kyllä esimerkiksi Jonathan Cullerin (The Literary in Theory, 2007) kritiikin siitä, että kirjallisuudentutkimus tuntuu välillä luotaavan enemmän muita kysymyksiä kuin kirjallisuuden olemusta itseään – esimerkiksi sukupuolesta on ilmaantunut kaikenlaisia tulkintoja kirjallisuudentutkimuksen piirissä. Mutta toisaalta suomalaisessa tutkimuksessa on voittopuolisesti luettu tekstejä suhteessa sukupuoliteorioihin; ja eritoten ranskalainen perinne (Hélène Cixous, Luce Irigaray) korostaa sukupuolen olemuksellisuutta kielessä. Kyse on siis myös tutkijan mukanaan kantamasta maailmankuvasta, joka näkee kaunokirjallisen tekstin aivan keskeisenä sukupuolen ilmenemiskenttänä. Minä en ainakaan pysty todistamaan, että asia olisi toisinkaan – yksittäisissä tutkimuksissa kirjallisuudentutkimuksellisuuden ratkaisee aina tutkijan suhde tekstiin. Mikäli tekstilähtöisyydestä irrotaan liiaksi, työ ei ole kovin onnistunut KIRJALLISUUDENtutkimuksena, vaikka se olisi muutoin mainio. Silloin tällöin väitöskirjat saattavat institutionaalisesti siirtyä toisen oppialan suojiin (esimerkiksi monitieteisen naistutkimuksen), eivätkä siis edes esittäydy kirjallisuudentutkimuksena. Toisin sanoen: se kirjallisuudentutkimus-instituutio, jonka minä tunnen, vaalii omaa erikoisalaansa ja omaleimaisuuttaan juuri kaunokirjallisten tekstien tutkimuksena.


Jossain määrin miltei jokaisessa tutkimuksessa lähiluetaan jotain. Eritoten lyriikan tutkimuksessa on tapana ymmärtää tutkittava runo lähilukemalla ja selittää se siten. Sen jälkeen saatetaan sitten työstää laajempia runomassoja ja yhdistellä tulkintoja. Kun periaatteessa suurin osa kirjallisuudentutkijan taitoa on tuottaa lähiluku tekstistä, niin useinkin tutkijan ratkaistavaksi jää se, mitä lähiluvun tuloksilla tehdään ja miten niitä järjestetään. Myös teorian hylkääminen on petollinen ajatus. Se antaa ymmärtää että tutkijalla olisi ylimaallinen kyky vangita olennainen. Ehkä hänellä on kyky tehdä mielekäs kysymys, ymmärtää tekstiä ja tuottaa tutkimusta näillä keinoin, mutta mitenkään, mitenkään hän ei pysty lukkiutumaan tekstin kanssa laboratorioon ja tulla riemuissaan ulos viiden vuoden kuluttua. Ja maisteri pisti sen.


Tulkinta on hermeneutiikan vanha kysymys (ja sen perillisen semiotiikan piirissä yksi tärkeimpiä; mutta miksi kirjallisuudentutkimus ei olisi tässä traditiossa yhtä oikeutettu hermeneutiikan perillinen – periaatteessa kyse on samantapaisesta tieteestä kuin teologian piirissä elänyt tekstitulkinta), joka on kuitenkin jatkuvasti pinnalla sekä alan että yksittäisten tutkijoiden itsereflektiossa. Kysymys tulkinnasta erottaa arkisen lukijuuden kirjallisuudentutkimuksesta. Ei sillä, että mikään lukeminen olisi suoraa ja mutkatonta vaan tavallisesti lukija ei kiinnitä huomiota omaan ymmärrykseensä ja päätelmiensä kehkeytymiseen, lähinnä vain silloin kun sen välittömyyttä häiritsee jokin tai kun kaksi käsitystä samasta tekstistä kohtaa. Ainakin sen pitäisi olla. Mutta kuten ihmisiä, on tutkijoitakin erilaisia, samaten tutkimuksen aiheita. Toisten aiheistossa kysymys tulkinnasta on vähemmän akuutti kuin toisten. Toisille riittää havainto ja selitys omasta otteesta ja sen rajoitteista ja eduista käsilläolevaan tekstiin nähden, toinen joutuu solmimaan sen osaksi työtään ja saa parhaimmillaan työstettyä siitä aidosti alaa uudistavaa pohdiskelua; parhaimmillaan voi saada työstettyä käsityksiä itse tulkinnasta. Mutta en myöskään pitäisi tätä yhdenkään tutkijan pääasiallisena tehtävänä, vaan jokaisen tutkijan tehtävä on asetella aiheensa mielekkäällä tavalla ja toteuttaa se tieteenalan vaatimusten mukaan. Kuitenkin ihmiset ovat vain “töissä täällä”, mutta tietysti voivat olla niin paljon enemmänkin, ja usein ovatkin.


Mutta kuitenkin Santeri Nemo päättää kirjoituksensa siihen, minkä “ranskalaisen teorian” tekstikäsitys pitää sisällään: “Se mitä muut ihmistieteet eivät nähdäkseni ole täysin ymmärtäneet - tai sitten se ei suoranaisesti kosketa heidän alojaan - on, että tekstiin kätkeytyy lukematon määrä toimijoita, erilaisia puhujia joiden ääni kantautuu useista eri historioista. Lukemattomien tekstien maailmassa tämän tiedostamisen voisi katsoa olevan jo puoli voittoa. Ei riitä, että teksti nähdään kommunikaationa lähettäjän ja yleisön välillä - on löydettävä myös nöyrempi suhde itse sanottavaan.” Tulkinnan ja lukemisen kysymykset ja teoretisoinnit – kuten intertekstuaalisuus – lähtevät nimenomaan tästä havainnosta. Havainto aiheuttaa väistämättä senkin, että osa tekstistä on aina katveessa. En usko, että on olemassa tutkijaa, joka näkee tekstin yksinkertaisesti osana klassista kommunikaatiokaavion palikkamallia, tietysti tekstin status viestinä on aina yksi sen mahdollisista funktioista ja funktion painoarvo vaihtelee yksittäisten ihmisten ajattelussa. Myös tutkija on yksittäinen lukija, olletikin, että hänellä on enemmän aikaa ja kouliintuneemmat välineet tekstin erilaisiin lukutapoihin kuin ihan tavallisella lukijalla. Jumalallista positiota suhteessa tekstiin ei sen sijaan ole kenelläkään. Tekstin ymmärtäminen ja sen vivahteiden näkeminen edellyttävät “nöyrempää suhdetta itse sanottavaan”.


Millä tavalla sitten ilmenee, että suhde ei ole riittävän nöyrä “itse sanottavaan” (mitä se sitten tarkoittaakin)? Tekstin ehdoilla pelaaminen on vaikeimpia taitolajeja koko kentällä. Kuitenkin se on täysin perustavanlaatuinen arvo, jonka ei voi sanoa puuttuvan kirjallisuudentutkimuksesta – ainakaan teoreettisesti. Huonon tutkimuksen ongelmaa arvo ei kuitenkaan voi ratkaista, jokaisella akateemisella alalla tuotetaan loistotutkimuksen ohella myös sellaista tutkimusta, joka ei täysin ideaalisti toteuta tieteentekemisen arvoja kyseisellä alalla. Huonoa tutkimusta voi aina kritisoida yksittäistapauksina, osoittamalla sen heikkoudet. Kriteerit täysosumalle ovat kuitenkin korkealla, ja arvonsa on myös tutkimuksella, joka ei täysin täytä kaikkia älyllisiä ja teoreettisia haasteita. Vaikka teoreettisten epätarkkuuksien takia jonkun tutkimuksen arvosana olisi cum laude, niin se saattaa silti tuottaa yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti tärkeää tietoa kohteestaan, jota ehkä kukaan muu ei ole tutkinut (vaikka siis arvosana sinänsä pitää tutkimusta tiedemaailman kriteereillä keskinkertaisena – mikä ei minusta ole ollenkaan huono saavutus). Mitä sitten ovat ne odotukset, joita kirjallisuudentutkimukseen kohdistuu? Ovatko ne jo niin suuria, että tavallinen akateeminen oppiala, tuotti se sitten kohtuullisen hyvää tutkimusta tai ei, ei pystyn niihin vastaamaankaan kuin hetkittäin?


Mutta sitä en ihan ymmärrä, mikä kirjallisuudentutkimuksen pelastaisi, ja miltä se pitäisi pelastaa. Pitäisikö kirjallisuudentutkimuksen S.N:n mukaan löytää joku tämänhetkistä yksiselitteisempi teoreettinen pohja, lukutapa tai jotain muuta? “Tämän tulisi edellyttää, että näkökulman valitsemisen lisäksi lukija, opiskelija tai tutkija pyrkisi hahmottamaan sellaisen fundamentaalin merkityksen, joka toimii lähtöpisteenä koko tekstin lukemiselle (ja joka useimmiten löytyy tekstistä itsestään Mallitekijän ja -lukijan muodossa). Jos jokin on tässä keskeistä, niin se on merkitysten väliset etäisyydet ja niiden vertailu.” Suuressa osassa tutkimusta tämä toteutuu, lukutapa on suorastaan tyypillinen. Ja se perustuu niinikään uuskriittiseen oletukseen siitä, että kirjallisuutta tutkitaan lukemalla yhtä tekstiä kerralla tekstilähtöisesti. Kyse on ensiarvoisen tärkeästä perustaidosta, kyvystä olettaa mikä tai mitkä asiat tekstissä ovat olennaisia ja miksi. Kuitenkin esimerkiksi minun tutkimuksessani tällainen lukutapa toimii vain yksityiskohdissa ja tutkimuksen antamat tulokset eivät voi perustua sille, koska kohteena olevat tekstit on altistettu ihan erityyppiselle kysymykselle, kuin tuontapainen “miten ymmärtäisimme teosta x parhaiten” (taustalla kirjallisuuskäsitys: kirjallisuus koostuu teoksista). 


Kritisoin myös jo ihan periaatteesta mallitekijän ja -lukijan käsitteitä. Ne eivät ole itsestäänselvästi toimivia ja olisi pelottavaa ottaa tieteenalan yhden teorian tai teoreettisen ryppään käsitteistö laajempaan käyttöön. Toisin sanoen, kyse ei ole neutraaleista käsitteistä, jotka koko tieteenala jakaa tai edes voisi jakaa. Runouden tutkimuksessa eritoten tekstin sisäiset “annetut” positiot saattavat vaihdella, niitä voi olla useita ja ne voivat olla valideja eri lähtökohdista. Sama pätee uskoakseni myös proosamuotoisiin teksteihin, minä en ainakaan osaa liottaa tekstiä pimiössä siihen malliin, että löytäisin siitä riittävällä varmuudella nämä positiot. Kyse on pikemminkin mielekkään ymmärtämisen ja selittämisen pisteen löytämisestä, ja kysymyksen muotoilusta yhteistyössä tekstin kanssa. Ei miltä tahansa tekstiltä voi kysyä mitä tahansa kysymystä, se on varmasti pitkälti Santeri Nemonkin tarkoittama seikka.


Teos tai tekstikokonaisuus on sananmukaisesti tuotava kohti omaa kuolemaansa, jolloin se voi ymmärtää omat perusteensa, lähtökohtansa ja intentionsa. Se on tuotava omalle rajalleen, jossa se on lähellä lakata olemasta kirjallista, merkittävää, ainutlaatuista” esittää S.N. kirjallisuudentutkimuksen päämääräksi. Eli siis onko kirjallisuudentutkimuksen perimmäinen tarkoitus lisätä tekstin itseymmärrystä ja siten särkeä sen autenttisuus? Millä tavalla tämä tapahtuu, jos luennan kohteena säilyvät edelleen yksittäiset tekstit ja tekijät? Ja miksi tutkimuksen lähtöoletuksena ylipäänsä pitäisi olla tekstin autenttisuus tai merkittävyys? Eli jos uuskriittisestä lähestymistavasta pyritään eroon, pitäisi myös tekstijoukkojen tutkimisen olla mahdollista, enkä tarkoita tällä välttämättä intertekstuaalisia suhteita. Toisin sanoen kirjallisuus systeeminä ja toimintana jää tutkimuksen ulkopuolelle jos jokaisen tutkijan on valittava yksi keskittymiskohde ja tehdä sille oikeutta lopulliseen pisteeseen asti. Tutkija joutuu työstämään tekstiä monella kentällä yhtä aikaa. On varsin kunnianhimoista edes väittää, että pystyisi tuottamaan tekstille jonkun kattavan itseymmärryksen. Oikeastaan se olisi mahdotonta. Koska yhdeltäkään tekstiltä ei voi kysyä lähtökohtaisesti rajatonta määrää kysymyksiä, jotka osuisivat sen eri kulmiin. Osa kirjallisuudentutkimuksen, kuten minkä tahansa muunkin alan, käytäntöä on myös tutkimusteksteissä puhua ihan vain itsestään – ei siis vain tutkimuskohteesta. Tieteen suhde kohteeseen ei ole mutkaton, ja mutkat täytyy piirtää esille. Samalla tavalla täytyy myös ottaa huomioon sovelletun näkökulman vaikutus siihen miten tutkimuskohde nähdään ja myös se, miten tutkimuskohde itsessään muuttaa kysymystä tai muuttaa jopa koko teoriaa jossain suhteessa. Kirjallisuusteoria ei ole yksi, vaan monta. Samalla tavalla lukemisen ja tulkinnan tavat ovat monta. En voi väittää ymmärtäväni tai osaavani valita mitä tahansa kirjallisuudentutkimuksen tarjoamaa teoriaa, vaikka saattaisin suunnilleen tietää, että mitä mikin teoria tekee ja miten se suunnilleen näkee. Ei myöskään yksikään matemaatikko ymmärrä koko matematiikkaa, mutta tietää tieteenalan sisällä suuntaviivat, jonkun tutkimusalan nimen kuullessaan pystyy sanomaan suunnilleen mitä ne siellä tekevät – eikä osaa itse tehdä perässä. Minä en yksinkertaisesti osaisi tehdä tieteellisesti validia ja oivaltavaa narratologista analyysia, ellen ensin käyttäisi alan opiskeluun vuotta tai paria. Sittenkin olisin aloittelija. Mutta tiedän suunnilleen mitä narratologian peruskäsitteet tarkoittavat, ja millaiseen työskentelyyn niitä yleensä käytetään. Siksi en pysty näkemään kirjallisuusteoriaa, kirjallisuustiedettä ja kirjallisuudentutkimusta yhtenä, saati sitten keskustella mielekkäästi sen yhtenäisestä pohjasta tai edes sen jaetusta suhteesta tekstiin.


Ehkä tähän olisi tarpeen tuoda myös oma näkemykseni tekstin autenttisuudesta. Santeri Nemokin viittaa useaan kertaan kirjallisuudentutkimuksen kolmeen (historialliseen) painotukseen: tekijä, teos (teksti), lukija. Hän tuntuu olettavan, että kirjallisuudentutkimus on tällä hetkellä menossa vaiheessa “lukija”, mikä merkitsee myös kirjallisuudentutkijan ottamia “lukijan vapauksia”. Minusta nämä ilmiöt eivät ole mitenkään erillisiä toisistaan. Esimerkiksi tekstin ominaisluonne ja autenttisuus jäävät sivuseikoiksi ilman lukijayhteisöä. Ilman tätä yhteisöä ei ole olemassa kirjallisuutta. Yhteisöllä on myös jaettuja asioita, jotka koetaan oikeiksi, perustelluiksi, valideiksi. Toisin sanoen, mahdollisimman moni voi yhtyä tulkintaan, joka koetaan yhteisöllisesti oikeaksi. Teksti itsessään on olento, joka on tehty kokonaan toisesta aineksesta kuin meidät. Siksi emme tavoita sitä koskaan itsessään emmekä pysty välttämättä vaikuttamaan siihen mitä se on itsessään. Kyllä, se on ihmisen tekemä ja lukema, mutta siitä huolimatta sen mahdollisuudet ylittävät joka hetki yksittäiset lukijat ja yksittäisten hetkien lukijajoukot. Siksi aiempi tulkinta tai lukutapa voi tulla marginaaliseksi nykyisen kustannuksella, ja siksi joku tuleva lukutapa ei ole vielä olemassa. Teksti on hyvin pitkälle meille samaa kuin ymmärrys siitä, oli se sitten minun ymmärrykseni Tuntemattomasta sotilaasta, Kristian Smedsin ymmärrys siitä tai joku abstrakti yhteisöllinen (kansallinen) ymmärrys, jonka sekä minä että Kristian Smeds voimme riitauttaa oman ymmärryksemme kanssa.


[O]lisi jo korkea aika palauttaa teksti kirjallisuustieteen varsinaiseen keskiöön - ja nimenomaan teksti maagisena, itsenäisenä toimijana, jolla on valtaa itsessään eikä vain kielenä tai lukijan tai tekijän haluina”. Olen täysin yhtä mieltä subjektin (oli kyse sitten tekijästä tai lukijasta) ylivallasta. Sikäli kun subjektin halut ovat kirjallisuudentutkijoiden tutkittavissa ja ymmärrettävissä, muodostavat ne väkisinkin spekulatiivisen ja reduktionistisen kentän; reduktionistisen suhteessa sekä tekstiin että subjekteihin. Kirjallisuudentutkija kun ei ole vaihtelevien subjektien vaan tekstien lukija. Tietysti jokainen meistä lehteilee kirjaa omissa käsissänsä, omilla silmillään. Tietoisuutta subjektien toiminnasta ei siis voi väheksyä. Jokainen meistä toistaa myyttiä yksin ja huulten liikkumatta lukevasta piispa Ambrosiuksesta. Kirjoittamisen, lukemisen ja kirjoituksen yhteisöllisyys ei siis löydy mistään romanttisista takkatulen ääressä vietetyistä tuokioista, joissa jonkun lukijan syvä ääni tavoittaa koko perhekunnan korvat. Ei se ehkä löydy kirjallisuusarvosteluistakaan, joissa yritetään tuntosarvin tavoittaa se, mitä mahdolliset lukijat haluavat tästä tekstistä kuulla ja se miten arvostelija saa sanansa sovitettua yhteisön korviin.


Missä kriisi sitten piilee? Näen sen pitkälti olosuhdeongelmana. Käytössäni ei ole mitään galluptietoa humanististen alojen yleisestä arvostuksesta yhteiskunnassa, mutta jotenkin luulisin, että se ei ole kovin vahvaa. Ainakin minulle on huudeltu aika usein, että ihmisen pitäisi mennä oikeisiin töihin ja pitäisi kouluttautua aloille, joista saa niitä oikeita töitä, siis sellaisia joissa työnantaja on yritysmaailma ja nelinumeroinen palkka alkaa kolmosella – mutta toisaalta kun ihmisillä on jotain kysyttävää kirjallisuudesta, voidaan tutkijan vastauksia pitää peräti kiehtovina ja kiinnostavina. Palaute on siis aika kouriintuntuvaa silloin kun sitä ylipäänsä tulee. Yhtä kaikki yhteiskunnan julkisissa arvoissa vallitsee voimakas konformistisuus: sopeutukaa maailmaan, älkää yrittäkö muuttaa sitä! Ja onnistunutta sopeutumista mitataan palkkapussilla. Oikeastaan minusta tuntuu, että tässä maailmassa ja sen arvoissa on paljon enemmän pelastettavaa kuin kirjallisuudentutkimuksessa. Suon sen myös sellaisille tutkijoille, jotka tekevät juuri sellaista työtä, jota S.N. ei pidä arvostettavana kirjallisuudentutkimuksena, koska heterogeenisyys on arvo sinänsä, monenlaisia tutkimusotteita on hyvä olla olemassa (jo siksikin, että emme ole vielä tulleet lopulliseen ymmärrykseen siitä, mitä kirjallisuus itse asiassa on) ja ihmisen työrauha on itseisarvoista tällaisilla hitailla aloilla, joiden palkitsevuus näkyy pääasiassa muualla kuin palkkapussissa.


Tags: akateemisuus, kirjallisuudentutkimus, tiede, tulkinta, työ, väitöskirja
Subscribe

  • Vissio ja misio

    Eräs perehtynyt kertoi minulle, että Civilization-pelin renessanssin avaava keksintö on nimeltään Invention. Samaan tapaan…

  • HIlpeitä piisaa vielä illaksikin

    Pasi Ilmari Jääskeläisen blogista pääsee jyvälle Sanoma Newsin uudesta tekijänoikeussovelluksesta. Jostain…

  • Humanistikysymyksestä

    Humanisti on (1) humanistisen elämänkatsomuksen kannattaja, (2) ns. humanististen tieteiden harjoittaja. Ainakin Georg Henrik von Wright…

  • Post a new comment

    Error

    default userpic
    When you submit the form an invisible reCAPTCHA check will be performed.
    You must follow the Privacy Policy and Google Terms of use.
  • 9 comments